Yötyöläinen syö yömyöhään...

...yritäpä saada kiinalainen sanomaan tuo. Tai jenkki.

Tulin ylitöihin, kun oli niin houkutteleva tarjous: 12 tuntia yli-sunnuntaitöitä. Tapasin tänään päivällä ystävääni Katariinaa, joka elää myös rankkaa aikaa; me kannamme toistemme kuormia. Haettiin yhdessä Katariinan auto hänen kotinsa parkkipaikalta Läyliäisistä; Katariina ei juuri nyt oleskele kotonaan vaan muualla ja hänellä on hyvä olla auto, että pääsee kulkemaan.

Katariina on ystävä ammattikorkeakoulusta vuosien takaa ja hyvin läheinen, vaikka onkin paljon nuorempi minua. Siinä sen näkee, että ikä on vain numeroita. Käytiin myös kirppiksellä ja Kata löysi paljon hyviä vaatteita; minäkin löysin aivan ihanat Dolce&Gabbanan revityt farkut kympillä. Minusta on tosi rautaa, että melkein viiskymppinen nainen pitää revittyjä farkkuja :)

Viikon päästä lähden pohjoiseen äidin luo. Häneltä lipsahti puhelimessa, että syöpä on levinnyt - kuulemma jonnekin vatsaan. Minua ahdistaa, kun minulle ei kerrota mitään. Äiti varmasti itse tietää tarkkaan, mikä on tilanne, mutta sitkeästi haluaa "säästää" minua - miltä, sitä vain ihmettelen. Jos hän tekee kuolemaa, onhan minun tiedettävä se. Mitä jos tässä olisi käynyt niin, että äitini olisi kuollut, ja minulle olisi kerrottu, että hän kuoli syöpään, josta minä en tiennyt mitään.
Pelkääkö äiti, että minä en kestäisi tietoa todellisesta tilanteesta - minä olen kuitenkin sairaanhoitaja, minä olen nähnyt ja kokenut työni puolesta vaikka mitä. On tietysti aivan eri asia, kun kysymys on rakkaasta ja läheisestä, mutta kyllä se ammatti tässäkin jotakin auttaa.

Mutta minä en voi menettää äitiäni. En voi. En nyt. Ei vielä voi olla äidin aika - hän on ollut niin terve ja sporttinen ja nuorekas. Äidin pitää elää vielä kolmekymmentä vuotta. Minun pitää saada puhua puhelimessa äidin kanssa joka ilta ja kertoa hänelle Petukoiran ja Roosakissan uusimmat kommellukset ja älyttömimmät asiakkaat töissä ja vertailla Hämeen ja Kainuun ilmoja ja kumpi on tehnyt pitemmän lenkin. Ja kysyä äidin mielipidettä elämän tärkeissä asioissa, ja keskustella politiikasta (josta minä en ymmärrä mitään ja josta äiti toimittajana ymmärtää varsin paljon) ja äidin pitää lukea minun koulutehtävät ja lausua niistä painava sanansa kun lähetän ne hänelle sähköpostina. Enhän minä nyt mitenkään pärjää ilman äitiä.

Rankka vuosi

On tämä ollut kummallinen vuosi. Isän sairaus, oma liikenneonnettomuus, omat traumatisoitumisen ongelmat ja nyt vielä: äidillä munasarjasyöpä.
Oli kuin olisin saanut nyrkin kurkkuuni, kun kuulin sen.
Äiti leikataan Oulussa 25.5 ja lähden sinne tietysti, iso leikkaus. Äiti on saanut sytostaattihoitoa ja menettänyt komeat hiuksensa, mutta on itse pirteällä mielellä ja täynnä toivoa.
Elämä on arvokas lahja; joka hetkestä täytyy olla kiitollinen. Siksi minäkään en kysy "miksi minä, miksi minun äitini" vaan pyydän "Herra, anna minulle voimaa."
Kun kuulin uutisen, aloitin tauottoman rukoilemisen, ja jo parin päivän päästä äiti soittaessaan kertoi lääkärinsä soittaneen, että kasvain on pienentynyt ja voidaan leikata. Kiitos Herralle!
Minä en voi menettää äitiäni. En vain voi. Siksi en suostu edes ajattelemaan, että äiti ei paranisi.
Nyt on niin, että omat ongelmani ovat yhdentekeviä. Mikään ei ole niin tärkeää, kuin äiti. Ainoana lapsena vain minä tiedän, millainen äiti hän on ja vain minä tiedän, miten häntä kaipaan sitten joskus, kun häntä ei enää ole. Muut rakastavat häntä sisarena ja elämänkumppanina; vain minä rakastan häntä äitinä.
Onneksi työnantajani oli ymmärtäväinen ja loma järjestyi heti. On ollut aika rankkaa olla töissä, mutta nyt viedään jo toiseksi viimeistä yövuoroa.
Olen pyytänyt monia, monia ihmisiä rukoilemaan äitini puolesta. Kaikki te, jotka luette tämän tekstin; rukoilkaa tekin!