"Hän täällä käy, saa avun kurja kansa, Hän kantaa kuormat, haavat lääkitsee Ja pyhän liekin tuo Hän tullessansa, sen sytyttää ja synkkyys hälvenee"

Tasan yksi päivä aikaa korjailla ja muokata lopputyötä ennen kuin se menee esitarkastukseen - ja se päivä on huomenna. Esitarkastus on tosin vasta huhtikuun toinen, mutta eihän minulla poloisella ole yhtään ainoata vapaapäivää ennen sitä. Paitsi huominen.
Lopputyön esitys on sitten huhtikuun yhdestoista. Sen jälkeen minä tottatotisesti huokasen vähän aikaa. Kunnes kypsyysnäyte täytyy kirjoittaa sitten vielä toukokuun toinen päivä. Sitten vasta saan lopullisen arvioinnin ja arvosanan työstäni. On sitä väkerrettykin! Onneksi aihe oli mielenkiintoinen ja sydäntäni lähellä, joten koskaan sen tekemiseen tarttuminen ei ollut vastenmielistä eikä tylsää.

Tänään minä sanoin ensimmäisen kerran EI pomolleni - en sille ihanalle, vaan yhdelle toiselle. Viimeksi kun olin täällä omalla työpaikalla, otettiin vähän yhteen puhelimessa, ja nyt se pyysi minut sivuun ja kysyi mikä sua oikein pännii? Minä sanoin iloisesti, että minuahan pännii vaikka kuinka moni asia, mutta niistä yhdessäkään sinä et voi millään lailla auttaa. Se vähän hämmästyi mutta jatkoi urheasti onko kotona kaikki hyvin?? Siihen minä, että kaikki on hyvin ja jos ei olisikaan, niin en missään nimessä sinun kanssasi sitä asiaa jakaisi vaan hakisin apua ihan ammattilaisilta.

Pomon silmät levisivät, se nikotteli, sai sanotuksi hyvä sitten ja kääntyi kannoillaan ja häipyi. Ja minun sydämeni lauloi. Kuulostaa varmasti täysin järjettömältä sellaisesta ihmisestä, joka vaikeuksitta kykenee pitämään puoliaan eikä ala kertomaan kellekään omista asioistaan jos ei halua.

Mutta minäpä olen aina kertonut jos minulta on kysytty, koska olen pelännyt, että muuten kysyjä loukkaantuu. Ja sitten olen ahdistunut, kun en olisi halunnut kuitenkaan kertoa, ja pelkään että asia leviää muiden korviin. Järjetöntä, kun sen näin itse lukee edessään, mutta näin minä olen elänyt.

Eihän tämä muutos nyt kädenkäänteessä tapahdu. Tunsin tietysti hetken hirveetä syyllisyyttä, kun sanoin EI. Enhän minä voi niin tehdä. Eihän niin saa tehdä. Enhän minä voi.
Story of my life:)

Jumalankin olen tuntenut niin kovin lähellä viime aikoina. Jotenkin tuntuu, että olen lakannut katsomasta itseeni ja kohottanut katseeni Taivaaseen. Olen oivaltanut - ainakin omalla kohdallani - että usko ei ole synkistelyä ja helvetin tulta, vaan iloa, loputonta iloa siitä, että Herra Jeesus on meidät pelastanut. Sanoohan Raamattukin: iloitkaa Herrassa!

Ihmeidentekijät??

Puhuin juuri ihanan pomoni kanssa puhelimessa, ja se kummasti piristi, vaikka muuten olenkin jotakuinkin ... noo, nyt ei löydy sopivaa sanaa. Mutta sanotaan näin, että vapaapäivänkin vois joskus pitää. Ihan kokonaisen, ja olla kotona ihan koko päivän, niin, ettei tarvis tehdä yhtään mitään eikä takaraivossa olisi koko ajan kiusana jokin homma, mikä pitäisi tehdä tai tentti, mihin pitäisi lukea.

Ihan kuin minä olisin stressaantunut:) Ei minua se häiritse, että on paljon hommia, vaan se, että ne jää tekemättä kun ei ole aikaa.

Pomon kans just tuossa juteltiin, että miten se ylipäätään voi olla mahdollista, että tekee yhdessä työpaikassa 100% listaa ja toisessa 75%. Ja että jossain välissä ehtii käydä nukkumassa, syömässä ja koulussa. Pomokin oli ollut taas aamusta asti töissä ja nyt vasta teki lähtöä kotiin - ja viikonloppu oli mennyt tietysti myös töiden merkeissä. Perheellinen mies ja pienet lapset.

Todettiin sitten, että nämä viimeiset kymmenen vuotta on aika lailla ruvenneet painamaan harteilla. Kun muistelee itseään vuosikymmen sitten, niin aika lailla sitä jaksoi painaa, vai kultaako se aika vain muistot? Ollaan me aikamoisia sisupusseja ja ihmeidentekijöitä kun aikaakin venytetään, me keski-ikäiset kantturat:)

****

Kävin tänä aamuna työterveyslekurilla ja sain kauhean kasan reseptejä; uusittiin lääkkeet minun perussairauteen ja samalla sain vuoden annokset Somaccia, Litalginia, Lyricaa ja mitä sitä nyt tarvii ettei pääse vain kivistämään mahaa, selkää eikä päätä tässä kauheassa koohotuksessa. Niin, ja Champixia ja Symbicortia. Muutoksia, muutoksia.

Kun luin sen kirjan, Anna-Liisa Valtavaaran "Kiltteydestä kipeät", suorastaan järkytyin. Ja nyt selailen iltalukemiseksi hollantilaisten, alan gurujen kirjoittamaa "Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen." Minulla on hirveän pitkä matka, ja edessä on sekin, että oivallusten myötä vaivun lohduttomuuteen kun huomaan, miten monet vuodet elämästä olen hukannut.

Nyt joku sanoo, tai ainakin ajattelee, että älä sinä tee itsestäsi diagnooseja tai lue mitään elämätapaoppaita, siitä ei hyvää seuraa. Ne ovat niitä rajoja, joita ympäristö minulle asettaa. Mitä minä en saa tehdä. Mutta minäpä teen, mikä on minulle hyväksi. Ja onhan minulla kokenut traumaterapeutti ja sielunhoitaja, joita tapaan säännöllisesti. Olen tullut tietoisemmaksi ja alkanut ymmärtää. En pyytele anteeksi ympäristön vääriä tulkintoja, ja yritän olla pelkäämättä koko ajan. Minä olen pelännyt ihan kaikkea, alkaen siitä, että rukoukseni ovat vääränlaisia ja Jumala loukkaantuu kun en osaa.

Olen elänyt elämää, joka on kuluttanut hirveästi minun energiaani ja elinvoimaani, kun aina pitää tilanteen mukaan muuttua toisenlaiseksi; tulkita ihmisiä, haistella heitä; minkälainen he haluaisivat minun olevan? Mitenkähän käynee, kun minä alan vähitellen oppia olemaan sellainen, kuin itsestä tuntuu mukavalta? Mitä ympäristö sanoo? Tykkääkö ne minusta enää? Senhän pitäisi olla samantekevää.

Pelkään yhä. Pelkään ilmeitä ihmisten kasvoilla, kun ensimmäisen kerran sanon EI. Ei, en tule ylitöihin. Ei, en halua. Ei, en jaksa. Ei, en viitsi. Ei käy. Ei tänään. Ei onnistu. Ei minulle. En tiedä. En osaa.

Yhtä asiaa olen kuitenkin toteuttanut elämässäni paljon, ja siihen kuuluu kieltosana olennaisena. En minä voi. Minun täytyy. Kuka on rakentanut nuo rajat? Minäkö?

Pyhän Benedictuksen hengessä

Eilen kohtasin kauniin, rauhallisen kuoleman, ja olin potilaan vierellä loppuun asti.

Meillä jo joitakin viikkoja saattohoidossa ollut potilas, joka oli kuitenkin vielä virkeä ja liikkui omatoimisesti, kuoli eilen - ei yllättäen, mutta äkillisesti kuitenkin.

Aivan reippaana hän söi aamiaisen, katseli uutisia ja pyysi toisen kupillisen kahvia. Koska hän näki aika huonosti, lähdimme hoitajakollegani kanssa auttelemaan häntä aamupesulle kylpyhuoneeseen, kun hän muutaman askeleen otettuaan lyyhistyi ja meni tajuttomaksi.

Nostimme hänet takaisin omaan sänkyynsä ja pitelimme häntä kädestä loppuun asti. Hengitys harveni, pysähtyi lopulta kokonaan, ja kuolema oli saapunut -  noin kymmenessä minuutissa.

Hän ei kärsinyt eikä ollut kivulias. Myös tällainen voi syöpäkuolema olla.

Sen ajan, jonka tunsin hänet, hän ei juurikaan valitellut - kipupumppu piti hänet kivuttomana ja jos joskus vaikka omaisten kanssa oli tullut oltua liikenteessä ja johonkin koski, hän sai ylimääräistä lääkettä heti halutessaan.

Todellakin ihailen tuota paikkaa, jossa nyt työskentelen - tai itseasiassa ihailen niitä kivunhoidon ja kärsimyksen lievittämisen ammattilaisia joita siellä työskentelee.

Saattohoito ei ole mikään lääkäreiden tai hoitajien erikoistumisala, vaan se on hoitoideologia, suuntaus, kokonaan oma maailmansa ja kokonaisuutensa jota ei voi verrata mihinkään.

Kuolemasta voidaan puhua hoitajien, potilaiden ja omaisten kesken luontevasti kuin hampaiden pesusta, ja kuitenkin kunnioittavasti. Hoitajat eivät ohjaa vaikeiden tai epämukavien kysymysten esittäjää lääkärin pakeille, vaan vastaavat itse. Eikä mitään kiertoilmaisuja käytetä. Kuollut on kuollut eikä taivaan kotiin muuttanut tai pois päässyt.

Potilaita ja omaisia halataan - niin ilon kuin surunkin hetkenä. Luontevasti.


Tänä aamuna olin auttelemassa suihkussa naista, joka on nyt jo aika loppuvaiheessa. Hän pyysi ylimääräistä lääkettä, ja kun lähdin sitä hakemaan, tapasin kansliassa lääkärimme, ja sanoin hänelle, että potilas palaisi
halusta tietää, kuinka paljon sitä aikaa mahtaakaan nyt olla jäljellä. Lääkärimme sanoi, että ennustaminen on mahdotonta, mutta aika pian loppu tulee - ehkä kaksi päivää, ehkä kolme.

Jäi sitten minun tehtäväkseni kertoa se potilaalle. Minä kun en missään nimessä voi mennä sanoa paukasemaan kellekkään, että kuolet kahden, kolmen päivän päästä, niin minun piti vähän harjoitella, mutta kyllä se sitten ihan hyvin meni. Potilas itki hiukan, ja minä itkin hänen kanssaan.


Olen kyllä oppinut elämästä näiden kolmen viikon aikana ihan hirmu paljon. Elämästä - ja sen loppumisesta.

Yö on täynnä taikaa

Aika myöhä on taas, minä bloggaan iPadilla sängyssä ja aamulla ois neljältä herätys. On tää aika hubaa, kun kerrankin meidän isäntä nukkuu hiljaa tuhisten eikä pidä karseata meteliä, niin nyt kuorsaa Petu meidän välissä. Ja kuorsaakin ihan kunnolla, mitä en oo ikinä kuullu sen tekevän. Minä kun en kertakaikkiaan pysty nukkumaan jos ei oo ihan hiljaista, enkä missään nimessä raatsi Petua herättää, niin valvoskelen tässä ja oottelen. Kohta se kuitenkin herää kun sille tulee liian kuuma, ja menee omalle petille. Isäntää kyllä tökin ja tönin heti kun se alkaa kuorsaamaan ja korisemaan :)

Tartun vielä hetkeksi Raamattuun ja etsin vahvistusta huomiselle päivälle.
"Herra, minä en ole sen arvoinen, että sinä tulisit minun kattoni alle. Sano vain sana, ja minä paranen."