Olen jotakuinkin totaalisen kypsähtänyt ja kettuuntunut tähän omaan tylsään työhöni.
Paitsi, että se ei enää tarjoa minulle mitään ammatillista haastetta, se on myöskin ykstoikkosta, epäkiitollista ja tajuttoman puuduttavaa.
Sitäpaitsi olen nyt Pääsiäisviikonloppuna tehnyt 47 tuntia töitä, ja työnantaja kehtaa koittaa työntää ylitöinä lisää. Yhtään kysymättä, jaksanko - ja kiittämättä hyvin tehdystä työstä, 15 tunnin päivistä ja pitämättä jääneistä ruoka- ja lepotauoista.
Yksityisen sektorin työnantaja todellakin teettää töitä niin paljon kuin kehtaa, jos työntekijä on tarpeeksi typerä tehdäkseen. Kyllä työntekijän selkänahasta revitään irti kaikki viimeistä pisaraa myöten. Ja jos satut uupumaan - no, se on voi voi.
Työporukastamme yksi on sairaslomalla "toistaiseksi" ja yksi palasi juuri kuukauden hermolomalta - jaksoi kaksi yövuoroa ja jäi uudestaan.
Kukaan pomoista ei ole soittanut kysyäkseen, kuinka he voivat. Kukaan ei näiden palatessa kysynyt, kuinka he nyt voivat.
Ja sekin herättää ajatuksia, että minä olen palvellut tätä työnantajaa kohta neljä vuotta - eikä tässä yksikössä ole ainuttakaan toista niin "pitkäikäistä."
Joten todellakin - jos tämä työnantaja ei panosta minuun, en minäkään panosta siihen. Huomisesta alkaen jään sairaslomalle. Ihan vain levätäkseni hetken. En ole mitenkään henkisesti uupunut, olen vain fyysisesti väsynyt unenpuutteesta ja liian pitkistä päivistä. Ja olen saanut tarpeekseni siitä, että minä olen joku yötäpäivää käytettävissä oleva "firman mies."
Eipä ole kiitosta kuulunut eikä bonuksia näkynyt pankkitilillä, vaikka olen typeryyksissäni uhrannut tälle työlle jotakuinkin kaiken vapaa-aikani. Se ei nyt tietenkään työnantajan vika ole. Mutta olisi ollut mukava kuulla joskus jotain positiivista ilman että sitä on pidetty itsestäänselvyytenä.
Pidän nyt parin viikon sairasloman ja lopetan sitten minuutinkin ylitöiden tekemisen. Ja koska en saa sanottua ei sille ihanalle esimiehelleni (hänkin on vain pikkupomo ja itse puun ja kuoren välissä; isot pomothan eivät koskaan laskeudu kerroksistaan meidän rahvaan joukoon, jakelevat vain määräyksiään) niin pidän sitten puhelimen äänettömällä kun olen vapaalla. Soitan takaisin niille soittajille, joille viitsin.
Työporukkamme on mukava ja on tietysti inhottavaa jättää työkaverit pulaan; tiedän kyllä mitä se on vetää työvuorot vajaalla miehityksellä kun on kammottava kiire.
Mutta se nyt on loppujen lopuksi niin, että itseänihän minun on ajateltava. Riittävän henkilökunnan hankkiminen on työnantajan ongelma, ja jos se ei pysty siihen, niin sitten me ruohonjuuritasokin voidaan sanoa, että voi voi. Silloin työnantaja ei voi täyttää omia saappaitaan, ja silloin se on huono työnantaja.
On totisesti sääli, että terveyspalveluja tarjoavat firmat ja yksityiset sairaalat ovat kasvaneet niin suuriksi, että se mikä pitäisi ainakin minun mielestäni olla toiminnan keskiössä - se kipeä ihminen, potilas - on painunut tyystin unholaan ja keskiöön on sensijaan noussut raha. Kaikessa säästetään missä voidaan - niinkuin esimerkiksi ruohonjuuritason palkoissa ja henkilökunnan määrässä - mutta kun noustaan tuonne yläkertaan, löydetään aivan toisenlainen maailma. Johtajien ei tarvitse säästää. Kolmensadan tonnin vuositulot ovat ihan normaaleja jo alemman tason johtajille, ja kun päästään huipputasolle, ollaan jo miljoonissa. Meidänkin toimitusjohtaja kehui oikein lehdessä, että tuntee jokaisen asukkaamme (potilaan) nimeltä. Hahhah. Se ei tunne edes työntekijöitään ulkonäöltä. Mutta tietysti ne asukkaat kannattaa tuntea, nehän maksaa tälle firmalle tuhansia euroja hoitopaikoistaan. Me työntekijäthän ollaan vain menoerä.
Tämä pohdiskelu on johtanut minut siihen, että kun saan opiskeluni loppuun, lähden tästä firmasta kuin raketti.
Ja jos nyt en kertakaikkiaan kestä siihen asti, lähden aikaisemmin.
Mun ei ole mikään pakko palvella tätä firmaa - kyllä hoitoalalla leiviskää riittää.
****
No joo. Soitin muuten pomolle (sille ihanalle) että teen tämän iltavuoron loppuun kun nyt töissä olen, mutta huomiseen vuoroon en tule vaan menen työterveyslekuriin koska olen kipeä. Pomo kysyi, jaksanko varmasti tämän vuoron, jos nyt jonkun saisi tekemään sen loppuun ... no, tiesimme molemmat, että se on mahdoton yhtälö.
Laitoin sitten joukkotekstiviestin huomisesta vuorostani kaikille työntekijöille, koska jokuhan siihen pitää saada, niin kohta sitten soitti tää pikkupomo, se ärsyttävä, ja kysyi, että kuka sieltä on huomenna pois. Kun sanoin, että minä, ja että olen nyt kipeänä töissä, niin tämä vaan, hyvin kypsyneellä äänensävyllä: "jaa."
Ja kas kummaa, tietysti tunnen taas syyllisyyttä. Mitenkähän ne huomenna pärjää. Mutta toisaalta, oonko minä korvaamaton? En todellakaan. Eiköhän tää putiikki pyöri ilman minunkin henkilökohtaista panostustani. Ja saakeli, että minä nukun tulevat päivät. Tämä on ollu hirmu rankka kevät. Hyvin olen jaksanut, mutta nyt teki kroppa tenän - tai oishan tämä vielä mennyt kesälomaan asti, mutta olkoon nyt. Olen saanut tarpeekseni.
Minä olen ollut hyvä työntekijä - en koskaan roiku yhden tai kahden päivän sairaslomilla krapulan takia tai siksi että en viitsi tulla töihin. Enkä ylipäätään roiku sairaslomilla. En ole ikinä kieltäytynyt ylitöistä. Mulla on pitkä työkokemus alalta, myös elämänkokemusta ja näkemystä ja mulla on huomattavasti parempi koulutus kuin 99%:lla meidän työporukasta - koska tähän tehtävään vaadittava koulutus on vähäisempi, kuin mitä mulla on. Ja kouluttaudun edelleen. Mutta mitäpä tuosta - tää pulju saa nyt jatkaa matkaa ilman minua. Silloin kun Jaana irtisanoutui, hänellä oli jotakuinkin samanlaisia ajatuksia - ja myös se, että eihän viisikymppinen akka kuuntele kakaroiden uhoamista eikä myöskään pokkuroi niitä. Jaanalle oli viimeinen niitti se, että kaksikymppinen lähihoitaja alkoi neuvomaan häntä, miten näitä hommia tehdään.
Olempahan vähän rumasti sanottuna vittuuntunut. En yleensä käytä tuollaista kieltä, mutta suomen kielestä ei nyt löydy muuta sanaa kuvaamaan tätä olotilaa.
