Rankka vuosi

On tämä ollut kummallinen vuosi. Isän sairaus, oma liikenneonnettomuus, omat traumatisoitumisen ongelmat ja nyt vielä: äidillä munasarjasyöpä.
Oli kuin olisin saanut nyrkin kurkkuuni, kun kuulin sen.
Äiti leikataan Oulussa 25.5 ja lähden sinne tietysti, iso leikkaus. Äiti on saanut sytostaattihoitoa ja menettänyt komeat hiuksensa, mutta on itse pirteällä mielellä ja täynnä toivoa.
Elämä on arvokas lahja; joka hetkestä täytyy olla kiitollinen. Siksi minäkään en kysy "miksi minä, miksi minun äitini" vaan pyydän "Herra, anna minulle voimaa."
Kun kuulin uutisen, aloitin tauottoman rukoilemisen, ja jo parin päivän päästä äiti soittaessaan kertoi lääkärinsä soittaneen, että kasvain on pienentynyt ja voidaan leikata. Kiitos Herralle!
Minä en voi menettää äitiäni. En vain voi. Siksi en suostu edes ajattelemaan, että äiti ei paranisi.
Nyt on niin, että omat ongelmani ovat yhdentekeviä. Mikään ei ole niin tärkeää, kuin äiti. Ainoana lapsena vain minä tiedän, millainen äiti hän on ja vain minä tiedän, miten häntä kaipaan sitten joskus, kun häntä ei enää ole. Muut rakastavat häntä sisarena ja elämänkumppanina; vain minä rakastan häntä äitinä.
Onneksi työnantajani oli ymmärtäväinen ja loma järjestyi heti. On ollut aika rankkaa olla töissä, mutta nyt viedään jo toiseksi viimeistä yövuoroa.
Olen pyytänyt monia, monia ihmisiä rukoilemaan äitini puolesta. Kaikki te, jotka luette tämän tekstin; rukoilkaa tekin!