Nyt minä vihdoinkin ymmärrän

Kiitos Herralle! Heräsin männä aamuna ilman ahdistusta. Olin edellisenä iltana jutellut mieheni kanssa uskonkysymyksistä, ja järkyttynyt, kun kuulin vastauksen esittämääni kysymykseen. Tiesin kyllä, että mieheni uskoo Jumalaan, niin hän ainakin on sanonut; mutta nyt hän yllättäen sanoi, että ei usko Jeesukseen. Ei ainakaan siten, että Jeesus olisi täällä meidän keskellämme ja läsnä joka hetki. Ja myös hän sanoi, että on hän joskus rukoillut Jumalaa, pienenä poikana, että auttaisi, kun isä oli aina kännissä ja häntä pelotti, mutta ei Jumala näköjään välittänyt/tahtonut auttaa.

Paitsi että järkytyin tuosta lausunnosta, minä myös vihdoinkin ymmärsin. Ymmärsin oman kapinointini mielettömyyden: kuinka olen valittanut, että Herra ei tahdo minua auttaa. Kyllä Herra tahtoo. Se, ettei usko Herran tahtovan, on satutetun ja katkeran mielen puhetta. Sille tielle en tahdo itseni menevän. Sillä siunaaman hetkellä Herra paransi minut. Minun tehtäväni tästä eteenpäin on rukoilla mieheni puolesta; jotta Herra koskettaisi hänen sydäntään ja vetäisi häntä puoleensa; jotta hän lakkaisi vihoittelemasta Jumalalle sitä, että hänen isänsä oli alkoholisti ja tuotti hänelle tuskaa kun hän oli pieni poika.

Ja että mieheni myös jollain lailla, Jumalan armollisen läsnäolon vaikutuksesta, voisi antaa anteeksi omalle isälleen, ja saisi lopultakin rauhan. Mehän emme voi tietää, miksi Jumala ei kuullut mieheni rukousta, kun hän kymmenvuotiaana pyysi, että isä ei tulisi kännissä kotiin tai ei ainakaan alkaisi riidellä äidin kanssa. Tai kyllähän Jumala kuuli, Hän ei vain sillä kertaa toteuttanut tuota pyyntöä. Jumalalla oli syynsä. Jollakin lailla se johtaa tähän päivään ja minun ahdistukseeni.

Kuinka viisas onkaan Jumala! Nyt ymmärrän kaiken. Nyt ymmärrän, että minun kannatti kärsiä. Se todellakin oli minun parhaakseni, jotta nyt saisin rukoilla mieheni puolesta. Koska Kristus kärsi, se on myös Hänen seuraajiensa osa. Jumalan hyvyys tulee tällä tavalla meissä julki.

Eivät minun kärsimykseni varmaan tähän loppuneet, mutta tämänlaatuiset kyllä. Jumala voi ja haluaa parantaa, ja Hän tekee sen viisaudessaan silloin, kun me ihmisetkin ymmärrämme saaneemme suuren armon, eikä silloin kun me haluamme, jottei Jumalaa halvenneta tekemällä Hänestä rukous- ja vastausautomaatti.

Kristus sanoo: "Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Ilman minua te ette saa aikaan mitään." Varjelkoon Luoja minua ikinä enää mestaroimasta mitään omin päin. Kaikenlaista olen yrittänyt, kun olen luullut suuressa viisaudessani, että osaisin jotain omin päin, tai olen yrittänyt tehdä muka vallan erinomaisia päätöksiä ja luullut että ne johtavat johonkin hyvään, ja päihin on tullut.
"Ilman minua te ette saa aikaan mitään"

Padot murtuvat

On niin paljon kaikenlaista. Aina kun luulee, että kyllä tämä tästä, niin tulee vain lisää ja lisää vastoinkäymisiä. Puhumattakaan koko menneisyyden taakasta, joka kulkee mukana ja painaa kuoleman lailla.

Jos kertoisin ihmisille, joilla ei ole työtä tai kotia, tai joilla on kuolemansairaus, tai joiden lapsi on kuollut, että minua ahdistaa, he sanoisivat, että mitä sinä oikein vingut. Mutta ahdistus - se on kaikenkattava, hengenvievä, maailman kamalin tunne, joka saa puuskuttamaan, läähättämään, kädet vapisemaan, sydämen hakkaamaan ja kokonaisvaltaisesti tunteen, että jos tämä ei kohta lopu, revin silmät päästäni.

Mutta miksi? Miksi minua ahdistaa? Voi kuinka haluaisin diagnoosin - olenko jotenkin hullu vai kärsinkö vain puhumattomuuden taakasta, elämättömästä elämästä, liian monesta päättyneestä rakkaudesta, liian monesta taakse jääneestä mahdollisuudesta, siitä etten kykene luottamaan, en rakastamaan.

Taakka on kasvanut liian suureksi. Olen kantanut sitä sisälläni kymmeniä vuosia, näyttämättä kenellekään tunteitani, ajatuksiani. Minä olen jotenkin vajavainen, minulla on luonteessa vinoutuma joka estää minua rakastamasta ja ottamasta vastaan rakkautta. Raamatussa on kertomus, jossa sairas mies sanoi Jeesukselle: Herra, jos tahdot, sinä voit parantaa minut. Ja Jeesuksen tuli miestä sääli, ja Hän sanoi: minä tahdon. Tule terveeksi. Ja tauti lähti miehestä heti.

Tähän minäkin olen vedonnut. Herra, jos sinä tahdot, sinä voit parantaa minut. Mutta Herra ei tahdo. Kapinoin. En jaksa ymmärtää, vaikka tiedänkin, että kaikella mitä Jumala tekee, on tarkoituksensa. Tiedän, että tämäkin kärsimys on minun parhaakseni, vaikka en nyt ymmärrä sitä. Ymmärrän sen joskus, ehkä vuosien päästä, että kaikella tällä oli tarkoituksensa, ja että Jumala kuitenkin toimi minun parhaakseni, kuuli rukoukseni ja vastasi siihen, vaikkakin oman aikataulunsa mukaisesti. Sillä Jumalahan kuulee ihan kaikki rukoukset.

Herra, kosketa kädelläsi isääni ja paranna hänen sairautensa. Muista Sampsaa ja ole hänen kanssaan näinä vaikeina aikoina. Ole Annen tukena ja auta häntä hänen hädässään. Katso äitini puoleen ja ole Akin tukena. Ja Herra, minä pyydän, ota pois minun ahdistukseni ja anna minun katsoa maailmaa kirkkain silmin. Aamen.

Kissan lohdutus ja puhumattomuuden kirous

Meidän Roosakissahan on semmoinen, että häntä ei juurikaan saa silitellä eikä rapsuttaa. Hän on hyvin arka ja juoksee yleensä kirkkaalla äänellä naukuen pakoon, kun yrittääkin, vaikka hän on ollut meillä jo kolme vuotta.
Viime yönä heräsin puolilta öin ja kävin vessassa. Kun tulin takaisin, tuli Roosakissa vierelleni sänkyyn ja oli saanut hellyyskohtauksen - nyt häntä sai ja piti silitellä. Ja minähän silittelin. Roosakissa kiehnäsi ja kehräsi ja hyrisi kuin mikäkin, ja katseli minua viisailla ruskeilla silmillään kuin sanoakseen: "ole ihan rauhassa. Minä tässä lohduttelen sinua. Kaikki on ihan hyvin."
Kun lopulta sammutin valot ja kävin maate, Roosakissa kuljeksi vielä pimeässä siinä minun lähellä ja nuoli minua poskesta ja kävi lopulta makaamaan ihan minun kasvojen viereen ja kehräsi siinä rauhoittavasti. Siihen nukahdin.
Ihan koko eilinen päivä meni väsätessä etätehtävää potilaan eettisestä kohtaamisesta kristillisen maailmankatsomuksen kannalta katsottuna. Lähdeaineistona on ollut semmoisia hirmu mielenkiintoisia teoksia, kuin Kari Kuulan "Hyvä, paha ja synti" sekä Maarit Hytösen "Kirkko ja nykyajan eettiset kysymykset". Olen myös kahlannut läpi Martti Lindqvistin ja John Vikströmin kirjoja. Kyllä naputtelu menee sujuvasti, kun aihe kiinnostaa. Tosin illalla seitsemän aikaan alkoi jo vähän jäseniä jumittaa. Lähdin koiran kanssa ulos ja sitten alkoikin jo niin uuvuttaa, että menin kahdeksalta nukkumaan. Tuli nukuttua ihan kohtuuhyvin ennen kuin paukkasin pystyyn klo 4 ja orientoin itseni taas uuteen päivään ja aamuvuoroon.
Ja täällä ollaan. Välillä pitää kiirettä, väliin on vähän hiljaisempaa. Isä ei ole vielä saanut kutsua keskussairaalaan, mutta tulee varmaan pian. Hoitava lääkäri on pistänyt lähetteen kiireellisenä. Kumma juttu, mutta mieluummin olisin puhumatta koko asiasta. Toiset on vissiin sellaisia, että ne haluaakin puhua, purkaa sillä lailla pahaa oloaan. Minä taas olen mennyt ihan mykäksi. Mulla on luonteessa semmoinen vinoutuma, että "kun ikävistä asioista ei puhuta, ne lakkaa olemasta". Minä olen oppinut siihen jo kotona pienestä pitäen, enkä minä nyt yhtäkkiä keski-ikäisenä pysty mitenkään muuttamaan sitä muuksi. Siispä minä en puhu. Mutta koska taakka kasvaa liian suureksi kantaa?

Vakavia aikoja elämässä

Maanantaina sain kuulla, että rakas isäni on vakavasti sairas. Se herättää tietysti pelkoa, ahdistusta ja paljon kysymyksiä: miksi? Se saa rukoilemaan, että voi kun voisin ottaa edes osan isän taakasta itse kantaakseni. Sillä hän pelkää, tiedän sen, ja kukapa ei hänen sijassaan pelkäisi; tulevia hoitoja ja toimenpiteitä ja niiden aiheuttamaa kipua, invalidisoitumista.
Ja tämä saa ymmärtämään myös elämän rajallisuuden; vakava sairaus voi tulla jokaisen osaksi, ja toki siitä voi toipua, mutta se voi myös viedä mennessään. Sitä kun jotenkin luulee elävänsä ikuisesti, ja ettei minuun tai rakkaimpiini mikään pysty.
Kyllä se pysäyttää. En oikein edes ymmärrä tätä vielä. Kaikki elämässä on jotenkin merkityksetöntä nyt.
Mutta nyt ei saa lamaantua. Minun on oltava isän tukena, eikä minusta ole hänelle mitään hyötyä, jos murehdin omiani.
Jumala on kuitenkin kanssamme. Jos meiltä loppuu voimat, niin Häneltä eivät lopu. Voimme aina turvata Herraan ja luottaa siihen, että Hän toimii kaikessa meidän parhaaksemme.

Umpiväsynyt

Yöt tuli lusittua. Aamulla jäin väkisin valvomaan, että unirytmi kääntyisi. Sen verran sekaisin kuitenkin, että löin pääni kuivausrummun oveen, kun nousin kyykystä pesukoneen ääreltä, ja nyt on vekki otsassa. Pari tikkiähän siihen olisi pitänyt laittaa, mutta eipä tullut lähdettyä päivystykseen norkoilemaan, ja hyytyihän se verentulokin lopulta. Hyvä, ettei osunut silmään! Aika lujaa se kopsahti, ja säikähdin kyllä ja päästin suustani semmoisen parkaisun, että koko talon väki ryntäsi paikalle; ukko, koira, ja taisi siinä kissakin vilahtaa. Niin että jos on pienikin tilaisuus teloa itsensä, niin eihän sitä pidä jättää käyttämättä :)

Kauppaankin piti lähteä, ja väsytti niin, että hyvä kun pysyin tiellä. Mutta kissalla ei ollut hiekkaa, koiralla ei ollut raksuja eikä meillä pottumuussia eikä vessapaperia. Ukko on puuhaillut koko päivän yläkerrassa joidenkin sähköliittimien kanssa; en minä niistä mitään ymmärrä, mutta kaapelia siellä on 150 metriä, ja huomenna se pitäisi saada postiin ja lähtemään asiakkaalle Lappiin.

Löysin Facebookista tositosi vanhan ystävän 90-luvun alkupuolelta. Mukava nähdä, ettei ollut muuttunut miksikään, vaikka ikää on yli viiskymmentä, ja sanoi minullekin, etten minäkään ole :) Mehän ollaan ihan rippikoulutyttöjä vielä.

Nyt jotenkin tuntuu, että alkaa olla tämän leidin nukkumaanmenoaika. Äsken meinasin pudota tuolilta, kun nukahdin yllättäen Facebookin ääreen. Ei tämä ennen näin tappista ole ollut ... jospa minä kuitenkin sain aivotärähdyksen aamulla, ja siksi uuvuttaa tällä tavalla. Särkyä on kyllä päässä. No, painun pehkuihin ja sanon ukolle, että meikä on nyt commootioseurannassa - herättelepäs sitten tunnin välein :)

"On parempi sytyttää yksi kynttilä, kuin soimata pimeyttä"

Allun, Upin ja Nikon kanssa yövuorossa. Kerrankin on niin rauhallinen perjantaiyö, että on pitänyt tässä oikein ihmetellä, että mistäs nyt puhaltaa. Tuuli, sade ja kylmyys kenties? Upi on tässä vähän harjoitellut näitä meidän hommia, ja ihan hyvin on mennyt.
Vielä yks yö ja sitten kokonaista kaksi vapaata, joista toinen kuluu kiivaan opiskelun merkeissä; maanantaina tapaan ensin opinto-ohjaajan, sitten painun kirjastoon etsimään aineistoa esseehen ja sitten kiidän sieltä vielä illaksi luennoille. Esseen pitäisi olla valmis jo 20.9 - 8-13 sivua tekstiä ja minä poloinen en vielä edes tiedä, miten käytetään tietokoneohjelmaa jolla valmis teksti palautetaan opettajalle. Eikä ATK-opella ole kuulemma "aikaa" neuvoa. No, minä pähkäilen. Pähkäilyllä ne on isommtkin esteet voitettu :) Kun ois joskus aikaa vaan alkaa tuottaa sitä tekstiä ...
Eilen kun tulin yövuorosta, niin vähällä etten malttanut alkaa nukkumaan ollenkaan, kun juutuin lukemaan ensimmäistä Mooseksen kirjaa. Todella jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa. Minä en oikein ole ikinä päässyt sisälle Vanhaan Testamenttiin, mutta kun olen kuunnellut Radio Deistä Raamattu kannesta kanteen -ohjelmaa, jossa juuri Mooseksen kirjoja on käyty läpi, niin se alkoi kiinnostaa. Toisaalta siinä on paljon asioita, mitkä minua Jumalan loppumattomaan armoon uskovana ihmetyttävät suuresti, mutta toisaalta myös hyvin tähän päivään soveltuvia kehotuksia ja ohjeita, joita paitsi jokaisen kristityn, myös ihan jokaisen ihmisen tulisi noudattaa - ihan lähimmäisenrakkauden nimissä.
Toki ihmettelin sellaistakin kohtaa, missä aviorikoksesta epäillylle naiselle juotettiin Herran käskystä jotain karvasta juomaa, ja jos hän sitten oli syyllistynyt aviorikokseen, tämä juoma poltti häntä ja kuihdutti hänen kohtunsa, mutta jos hän taas oli viaton, juomalla ei ollut mitään vaikutusta ja hän saattoi edelleen saada lapsia. Kuulosti jokseenkin noituudelta ja tuli mieleen keskiajan katoliset, jotka paiskoivat siitä epäiltyjä jokeen myllynkivi kaulassa. Todella suuresti ihmettelin! Ei kai nyt itse Jumalan tarvitse turvautua tuollaisiin temppuihin! Mutta minähän en olekaan mikään raamatunselittäjä, reagoinpahan vain näin suoraviivaisesti ja kertoilenpahan vain tunteita, joita omassa pienessä mielessäni herää.
Yö alkaa lähestyä loppuaan, ja pimeää on. Kohta sitä ajellaan pilkkopimeässä töihin aamulla, ja töistä kotiin illalla. Päivällä on pieni hetki semmoista ankean harmaata aikaa. Sitä palkitsevampaa on, kun tulee taas ihana Suomen suvi, vaikka nyt ois vähän sateisempikin. Kunhan nyt on kesä!