Aika kulkee kulkuaan

Eilen illalla ajauduttiin äidin kanssa muistelemaan kaikkia meille niin rakkaita läheisiä, jotka olemme menettäneet lyhyen ajan sisällä.

Tapiota, joka menehtyi rattijuopon uhrina vain 18-vuotiaana.
Muoria, joka nukkui pois hyvän elämän elettyään, uskossa turvaten Vapahtajaansa.
Eilaa, joka täysin yllättäen löytyi kuolleena omasta sängystään.
Vaaria, joka hiipui hiljaa pois tietäen lähdön hetken lähestyvän ja totesi itse: "ilta on tullut".
Seppoa, joka hyväkuntoisena ja urheilevana menehtyi äkkiarvaamatta aivoverenvuotoon.

Niin paljon kuolemaa, niin paljon kyyneliä. Niin monia avoimen haudan äärellä vietettyjä hetkiä. Niin monta puhelua, joissa joku kertoi huonot uutiset; lamauttava tosiasia iski kuin nyrkki kurkkuun, vei hetkeksi kyvyn hengittää, vei voimat koko kehosta ja vapautti sitten helpottavan itkun.

Ja sitten äitini sai syövän. Munasarjasyövän, joka oli levinnyt vatsapaitaan ja suolistoon. Uutinen oli musertaa minut. Raahauduin päivästä toiseen itseni haamuna, unohdin miten syödään, nukutaan ja nauretaan. Minut pelasti vankkumaton usko Jumalan parantavaan voimaan. Rukoilin kaikkien läheisteni kanssa taukoamatta äidin parantumisen puolesta - ja äiti parani. Minä kiitän ja ylistän Herraa!

Muistan Tapion hautajaisista hänen isänsä hiljaa lausumat sanat: "niin kai se on, että aika kulkee kulkuaan".

Mutta tämä terapeuttinen muisteluhetki äidin kanssa ei ollut pelkästään murheellinen. Poismenneet läheisemme olivat jokainen monella tavalla suurenmoisia persoonia, ja vietimme heidän kanssaan monia ikimuistettavia hetkiä. Jokaisen heistä olin tuntenut koko elämäni, rakastin heitä kaikkia, minulla oli heistä lämpimiä muistoja, miksi olisin pelkästään surullinen? Jumalan armoon turvaten elän jälleennäkemisen ihanassa toivossa.

Mutta näistä synkeyksistä pitänee siirtyä vähän positiivisempiin ajatuksiin ja kirjoituksiin. Ollaan oltu töissä koko viikko ilman ruokalistaa, ts. emme ole tienneet mitä ruokalassa on sapuskana. Se nyt ei sinänsä ole välttämättä positiivista, mutta kaikesta huolimatta päätin mennä ikäänkuin "sokkona" syömään. No, ruoka oli hyvää, ja ruokalassa sattui istumaan Vanha Tuttuni Neurokirurgi. Oli tullut yksityisklinikallemme leikkaamaan jonkun rikkaan porhon selän. Lounas sujui siinä sitten mukavasti nauraa hörötellen niin lääkäreiden kuin hoitajienkin hommien "parhaille paloille".

Kotiin ajellessani sattui taas tulemaan niin ihanaa musiikkia Radio Deistä, ja aivan mainio ohjelma. Tykkään kovasti Mikko Salmesta, ja tällä kertaa puhuttiin anteeksiannosta ja yleensäkin kristityn vaelluksesta. Kuinka niin monta kertaa sitä huomaa kuuntelevansa juoruja ja pahaa puhetta jostakin henkilöstä joka ei ole paikalla; kenties ottavansa itsekin osaa juoruiluun, kuinka sitä huomaa ajattelevansa, että "tätä minä en anna ikinä anteeksi" - tai että annan anteeksi vasta sitten kun toinen oikein nöyrtyy ja anelee. Niin sitä antaa paholaiselle tilaisuuden - ja sielunvihollinenhan iskee silloin takuuvarmasti, kun ihminen noin uskossaan horjuu. Kristityn selviytymisreppuun kuuluu myös mittasarja; sanoohan Raamattukin, että niinkuin te toiselle mittaatte, niin myös teille mitataan. Ja jos te kiellätte toiselta anteeksiannon, niin kieltää Jumalakin sen teiltä.

Me nykykristityt vain ollaan luotu itsellemme semmoinen "oma kristinusko", ja me uskotaan, että sitä noudattamalla me tullaan autuaaksi. Meidän pitäisi verrata sitä "omaa kristinuskoamme" ihan siihen Raamattuun ja Jeesuksen puheeseen, kun Hän yksiselitteisesti käski hylkäämään valehtelun, riitelyn, uhmamielen, pahat puheet, kateuden, vilpin ja kaikkinaisen pahuuden.

Torstai on Radio Deissä myös Israel-ilta. Voi että minulle tuli ikävä Jerusalemiin! Kuuntelin nupit kaakossa hepreankielistä ylistysmusiikkia ja suomenkielisiäkin lauluja, jotka oli käännetty hepreankielestä, ja yllättävää kyllä, ihan onnistuneesti. Jokatapauksessa, Jerusalemiin on pakko päästä uudestaan. Tunnen ihan fyysistä kaipuuta, kun muistelen Jerusalemin kirkkoja, katuja, muureja, kuumuutta, ihmisiä, sen tuoksua ja tunnelmaa.

Kaikessa sen huomaa: aika kulkee kulkuaan.