Surullinen iltalenkki

Tänään lenkilläni törmäsin kahteen saksanpaimenkoiraan, joita ulkoilutti noin 15-vuotias poika. Tunnistin koirat samoiksi, jotka asuvat erään omakotitalon pihassa häkissä; päivästä toiseen, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen. Helteellä ja pakkasella. Joskus, niiden haukkuessa, talosta ilmestyy joku ja huutaa lempeästi: turpa kiinni ja heti!
Nyt nämä olivat siis päässeet pissalle noin sadan metrin päähän kotitalostaan. Lähestyimme niitä Petun kanssa, koirat huomasivat meidät, ja mekkala alkoi.
Poika alkoi komentaa niitä niinkuin aika monet tekevät: turpa kiinni! Pää kiinni heti! Naama umpeen! -samalla repien ja riuhtoen hihnoista.
En halunnut nähdä moista, joten kiristin vauhtia ja jatkoin toiseen suuntaan. Olin jo aika kaukana, koirat jatkoivat haukkumistaan, ja kuulin toisen vinkuvan. Käännyin katsomaan, ja näin pojan nostaneen pienemmän koirista ilmaan siten että se oli kuristua, kuulin selvästi korisevan hengityksen.
Huusin pojalle, että ei viitsisi rääkätä koiraa kun sen käytös on kuitenkin hänen omaa syytään. En tiedä kuuliko. Olin murheellinen.
Lenkkini varrella oli paljon koiria, jotka oli näköjään vangittu häkkiin tai narun päähän. Kylämme on pieni ja koiraihmiset, jotka koiriaan lenkittävät, tuntevat toisensa; aina pysähdytään juttelemaan ja koirat saavat nuuskuttaa toisiaan. Näitä häkkikoiria en ole tavannut koskaan, ja olen kulkenut täällä 11 vuotta; jo edellisen koirani kanssa.
En hyväksy sitä, että eläimet suljetaan häkkiin. Ihmiset työntävät sinne ruokaa ja vettä ja rauhoittelevat sillä omaatuntoaan; vakuuttelevat itselleen ja toisille, että eläimellä on siellä muka hyvä olla. "Saahan se katsella maisemia." Puistattavaa!
Eläimet ovat kuin lapsia; kumpiakaan ei ole mikään pakko hankkia. Jos kuitenkin hankkii, sekä lasten että eläinten hoitoon ja huolenpitoon on sitouduttava täysillä, 24/7. Kummatkaan eivät voi puolustautua huonoa kohtelua vastaan ja ovat täysin syyttömiä kovaan kohtaloonsa. Ajattelemattomuus ja tietämättömyys ovat samaa kuin julmuus.

Juoksin läpi tuon omakotialueen, juoksin lujaa. Yritin sulkea korvani kaipaavalta haukunnalta, mutta kuulin sen silti. Petu laukkasi vieressäni kuuliaisena, sekään ei halunnut pysähtyä nuuhkimaan mitään. Pysähdyin vasta lähellä kotia hengästyneenä ja hikisenä. Kasvoni olivat kyynelistä märät.
Sitten vastaan tuli naapurin rouva Tellu-koiran kanssa. Tellu on rescue-koira Venäläisestä koiratarhasta. Joskus kovan elämänsä varrella Tellu on menettänyt häntänsä, mutta se ei tahtia haittaa - kun ei ole mitä heiluttaa, heiluu koko koira :) Tellun ja Petun vaihtaessa kuulumisia juttelimme myös ihmisten kesken. Sillä hetkellä minusta tuntui, että Tellun äiskä oli ainoa, joka ymmärsi.