Viime sunnuntaina oli äitienpäivä. Päiväkausia ennen sitä niin lehdet kuin kauppojen ikkunatkin hehkuttivat: ostappa tästä ruusu, orkidea, atsalea, aamutakki, pyjama, kirja tai mikä tahansa - äidille.
Että äitiys se on se, joka naisesta naisen tekee. Muutenhan sitä ei ole mitään. Ei edes puoli naista.
Yhtään väheksymättä äitejä - onhan minullakin sellainen, jota rakastan kovasti, ja onhan lähes kaikilla kavereillani lapsia, myös parhailla ystävilläni - niin eipä tuoda lapsettomille ruusua, orkideaa, atsaleaa eikä kakkua ja kahvia sänkyyn.
Eipä tunnu tuo äitienpäivä muuna kuin tuskana lapsettomien rinnassa. Tämän ikäiselle naiselle hyvin moni sanoo jo ihan rutiinisti: oikein hyvää äitienpäivää. Tekisi mieli vetää kuonoon. Se on ajattelemattomuutta, ja se on samaa kuin julmuus.
Minä olin kahdenkymmenenseitsemän, kun kardiologi kertoi tylyn tosiasian. Olin yksinäinen, tukenani ei ollut ketään, ja olin liian nuori päättämään. Aikuisiksi kasvaneille sydänlapsille ei ollut vertaistukiryhmiä - en tiedä onko vieläkään.
Olin vastaanotolla yksin, ja minut työnnettiin ulos kädenpuristuksen jälkeen. Kukaan ei kysynyt miltä tuntuu ja voisiko kenties jotenkin olla avuksi. Seisoin kadulla ja koitin saada henkeni kulkemaan.
Sitten nostin pääni, kuivasin kyyneleeni ja päätin, että no enpä noita olisi halunnutkaan. Todellisuudesta ei tarvitse tykätä, mutta se on pakko hyväksyä.
Sittemmin lääketiede on kehittynyt, mutta minä olen jo liian vanha.
Jotta eipä ole suosikkipäiväni tuo toukokuun toinen sunnuntai, ei ole. Sitä edeltävä päivä oli kuulemma oikein lapsettomien lauantai. Pakko kysyä, että kuka oli niin yksinkertaisen julma, että moisen vitsin keksi???
Että äitiys se on se, joka naisesta naisen tekee. Muutenhan sitä ei ole mitään. Ei edes puoli naista.
Yhtään väheksymättä äitejä - onhan minullakin sellainen, jota rakastan kovasti, ja onhan lähes kaikilla kavereillani lapsia, myös parhailla ystävilläni - niin eipä tuoda lapsettomille ruusua, orkideaa, atsaleaa eikä kakkua ja kahvia sänkyyn.
Eipä tunnu tuo äitienpäivä muuna kuin tuskana lapsettomien rinnassa. Tämän ikäiselle naiselle hyvin moni sanoo jo ihan rutiinisti: oikein hyvää äitienpäivää. Tekisi mieli vetää kuonoon. Se on ajattelemattomuutta, ja se on samaa kuin julmuus.
Minä olin kahdenkymmenenseitsemän, kun kardiologi kertoi tylyn tosiasian. Olin yksinäinen, tukenani ei ollut ketään, ja olin liian nuori päättämään. Aikuisiksi kasvaneille sydänlapsille ei ollut vertaistukiryhmiä - en tiedä onko vieläkään.
Olin vastaanotolla yksin, ja minut työnnettiin ulos kädenpuristuksen jälkeen. Kukaan ei kysynyt miltä tuntuu ja voisiko kenties jotenkin olla avuksi. Seisoin kadulla ja koitin saada henkeni kulkemaan.
Sitten nostin pääni, kuivasin kyyneleeni ja päätin, että no enpä noita olisi halunnutkaan. Todellisuudesta ei tarvitse tykätä, mutta se on pakko hyväksyä.
Sittemmin lääketiede on kehittynyt, mutta minä olen jo liian vanha.
Jotta eipä ole suosikkipäiväni tuo toukokuun toinen sunnuntai, ei ole. Sitä edeltävä päivä oli kuulemma oikein lapsettomien lauantai. Pakko kysyä, että kuka oli niin yksinkertaisen julma, että moisen vitsin keksi???
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti