Kissan lohdutus ja puhumattomuuden kirous

Meidän Roosakissahan on semmoinen, että häntä ei juurikaan saa silitellä eikä rapsuttaa. Hän on hyvin arka ja juoksee yleensä kirkkaalla äänellä naukuen pakoon, kun yrittääkin, vaikka hän on ollut meillä jo kolme vuotta.
Viime yönä heräsin puolilta öin ja kävin vessassa. Kun tulin takaisin, tuli Roosakissa vierelleni sänkyyn ja oli saanut hellyyskohtauksen - nyt häntä sai ja piti silitellä. Ja minähän silittelin. Roosakissa kiehnäsi ja kehräsi ja hyrisi kuin mikäkin, ja katseli minua viisailla ruskeilla silmillään kuin sanoakseen: "ole ihan rauhassa. Minä tässä lohduttelen sinua. Kaikki on ihan hyvin."
Kun lopulta sammutin valot ja kävin maate, Roosakissa kuljeksi vielä pimeässä siinä minun lähellä ja nuoli minua poskesta ja kävi lopulta makaamaan ihan minun kasvojen viereen ja kehräsi siinä rauhoittavasti. Siihen nukahdin.
Ihan koko eilinen päivä meni väsätessä etätehtävää potilaan eettisestä kohtaamisesta kristillisen maailmankatsomuksen kannalta katsottuna. Lähdeaineistona on ollut semmoisia hirmu mielenkiintoisia teoksia, kuin Kari Kuulan "Hyvä, paha ja synti" sekä Maarit Hytösen "Kirkko ja nykyajan eettiset kysymykset". Olen myös kahlannut läpi Martti Lindqvistin ja John Vikströmin kirjoja. Kyllä naputtelu menee sujuvasti, kun aihe kiinnostaa. Tosin illalla seitsemän aikaan alkoi jo vähän jäseniä jumittaa. Lähdin koiran kanssa ulos ja sitten alkoikin jo niin uuvuttaa, että menin kahdeksalta nukkumaan. Tuli nukuttua ihan kohtuuhyvin ennen kuin paukkasin pystyyn klo 4 ja orientoin itseni taas uuteen päivään ja aamuvuoroon.
Ja täällä ollaan. Välillä pitää kiirettä, väliin on vähän hiljaisempaa. Isä ei ole vielä saanut kutsua keskussairaalaan, mutta tulee varmaan pian. Hoitava lääkäri on pistänyt lähetteen kiireellisenä. Kumma juttu, mutta mieluummin olisin puhumatta koko asiasta. Toiset on vissiin sellaisia, että ne haluaakin puhua, purkaa sillä lailla pahaa oloaan. Minä taas olen mennyt ihan mykäksi. Mulla on luonteessa semmoinen vinoutuma, että "kun ikävistä asioista ei puhuta, ne lakkaa olemasta". Minä olen oppinut siihen jo kotona pienestä pitäen, enkä minä nyt yhtäkkiä keski-ikäisenä pysty mitenkään muuttamaan sitä muuksi. Siispä minä en puhu. Mutta koska taakka kasvaa liian suureksi kantaa?