Vakavia aikoja elämässä

Maanantaina sain kuulla, että rakas isäni on vakavasti sairas. Se herättää tietysti pelkoa, ahdistusta ja paljon kysymyksiä: miksi? Se saa rukoilemaan, että voi kun voisin ottaa edes osan isän taakasta itse kantaakseni. Sillä hän pelkää, tiedän sen, ja kukapa ei hänen sijassaan pelkäisi; tulevia hoitoja ja toimenpiteitä ja niiden aiheuttamaa kipua, invalidisoitumista.
Ja tämä saa ymmärtämään myös elämän rajallisuuden; vakava sairaus voi tulla jokaisen osaksi, ja toki siitä voi toipua, mutta se voi myös viedä mennessään. Sitä kun jotenkin luulee elävänsä ikuisesti, ja ettei minuun tai rakkaimpiini mikään pysty.
Kyllä se pysäyttää. En oikein edes ymmärrä tätä vielä. Kaikki elämässä on jotenkin merkityksetöntä nyt.
Mutta nyt ei saa lamaantua. Minun on oltava isän tukena, eikä minusta ole hänelle mitään hyötyä, jos murehdin omiani.
Jumala on kuitenkin kanssamme. Jos meiltä loppuu voimat, niin Häneltä eivät lopu. Voimme aina turvata Herraan ja luottaa siihen, että Hän toimii kaikessa meidän parhaaksemme.