"Joka antaa teille kulhollisen vettä siksi, että olette minun opetuslapsiani, hän ei jää palkkaansa vaille"

Äiti oli tänään viimeisessä sytostaattihoidossa, ja kun hän oli siinä tehnyt lähtöä sairaalasta, oli huoneeseen marssinut hänen hoitava syöpälääkärinsä - aivan ihana ihminen, joka on itse toipunut munasarjasyövästä.
Olivat siinä sitten jutustelleet, ja lääkäri oli kertonut äidille, että tämän syöpä on sellaista tyyppiä, joka uusii varsin helposti, vaikka tilanne onkin nyt hyvä. Ja niinpä hän oli sitten kysynyt, suostuisiko äiti syövän uusiutumisen estohoitoon. Tällaista hoitoa lääketehtaat kovasti haluaisivat, että käytettäisiin laajemmalti, mutta on kuulemma kamalan kallista. Nyt tässä sairaalassa, missä äitiä hoidetaan, olivat saaneet jonkun "määrärahan" tämän lääkkeen käyttöön, ja valinneet joitakin syöpäpotilaita, jotka suostumuksellaan sitä rupeavat saamaan. Äiti sanoi, että tarvitseeko sitä edes kysyä!

Vaikka oltiinkin äidin kanssa täynnä iloa ja kiitosta, niin mietittiin myös niitä potilaita, jotka eivät tuota estohoitoa saa. Ja sen henkilön tunteita, joka oli joutunut päättämään, ketkä jäävät ilman.
Herra, Sinä teet työtäsi myös ihmiskätten kautta. Kiitos siitä, että on olemassa tehokkaita lääkkeitä ja lääkäreitä, jotka haluavat auttaa. Kosketa parantavalla kädelläsi kaikkia sairaita ja ole heidän ja heidän omaistensa tukena. Vain Sinulle kaikki on mahdollista.

Tänään tuli valmistauduttua sitten oikein huolella yövuoroon. Nukkua pamautin nimittäin puoli neljään:) Hirvikärpäsvitsauksesta huolimatta ajettiin Petun kanssa muutaman kilometrin metsän laitaan ja lähdettiin tutkimaan uusia polkuja. Ja tottahan toki alkoi sataa. Pidettiin Petun kanssa neuvonpitoa ja päätettiin, että ei me niin makeita olla, että pikku sade meidät sulattaa:) Eikun eteenpäin. Lintuja en tunne, mutta joku tosi iso siivekäs lehahti ilmaan ihan meidän läheltä, ja mitäs siinä lintukoira voi tehdä muuta, kuin aloittaa jahdin. Ihan kuin lintu olisi vähän härnännyt Petua; se lentää liihotti ihan matalalla ja rääkyi mennessään, ja Petu loikki poing poing poing kuin kenguru, korvat heiluen. Ihan käsittämättömän hauskan näköistä. Lopulta herra palasi muina koirina - "jaha äiskä, heitäppä vaikka keppi." On se kyllä viikari, ja minulle niin kovin rakas!

Olen nyt päättänyt, että en ryhdy mihinkään toimenpiteisiin saadakseni rahani takaisin Velalliselta. Hän huijasi minulta lähes kuusisataa euroa, ja voi hyvänen aika että ne rahat olisivat tarpeeseen, mutta ehkä hän kuitenkin tarvitsi niitä enemmän kuin minä. En yhtään häpeä myöntää, että olin hyväuskoinen, ja kuvittelinpa silloin olevani auttavainenkin. Aion unohtaa koko asian. Vihoviimeinen homma olisi katkeroitua mokoman asian takia - Velallinenhan siellä vain mennä porskuttaisi eikä välittäisi tuon taivaallista minun tunteistani. Ja voi toki - maailmassa tapahtuu ihan tosi paljon tympeämpiäkin asioita. Ne sataset on menneet, se siitä ja kohti uusia seikkailuja!

Sain juuri tekstiviestin minulle kovin rakkaalta läheiseltä sukulaiselta, jota olen koko elämäni kutsunut veljekseni (minulla kun ei biologisia veljiä ja sisaria ole). Hän kysyi uskoni vahvuutta ja kaipasi esirukousta, koska pelkäsi yössä valvoessaan - mitä, sitä hän ei kertonut. Huolestuin syvästi. Hän on kärsinyt masennuksesta ja lääkinnyt sitä ajoittain alkoholilla, koska on niitä periaatteellisia ihmisiä, jotka kieltäytyvät syömästä masennuslääkkeitä. Hän on kertonut kääntäneensä selkänsä Jumalalle, olevansa tälle vihainen elämänsä menetyksistä. Usein hän on sanonut, että on hänen kohdallaan aivan liian myöhäistä kääntyä Jumalan puoleen.

Jumalalle saa toki olla vihainenkin. Hän ei "vähene" häntä kohtaan osoitetusta raivosta ja katkeruudesta. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä kääntyä Jumalan puoleen. Armo kuuluu kaikille.

Viime aikoina olen usein ajatellut sitä, kuinka täynnä vihaa ja katkeruutta minä olenkaan ollut. Nyt, kun Herra on armahtanut minua, ottanut pois vihani ja katkeruuteni ja avannut silmäni näkemään kaiken luomansa kauneuden ja ihmeellisyyden, olen ruvennut uusin silmin katsomaan ympärilleni. Olen ruvennut näkemään, kuinka sisäisesti rumia ovat vihaiset, katkerat, kaunaiset ihmiset. Sellainen minäkin olin, ja luulin että olen ihan ok, enkä nähnyt sääliviä, ihmetteleviä katseita läheisteni silmissä. Monta vuotta ne ajatteli, että ei tuo ihan täysillä käy:) Ja minä äyskin ja ärhentelin, keljuilin kaikille jotka uskalsivat olla eri mieltä kanssani.

Kunnes sitten näin silmissäni Vapahtajani ristillä. Häntä piinattiin, lyötiin, syljettiin, halveksittiin, häväistiin ja lopulta hänen omansa hylkäsivät hänet, hän koki myös Jumalan täydellisen hylkäämisen ja kuoleman kitumalla hitaasti - ja silti hän rukoili piinaajiensa puolesta.
Eikö Raamattu kehotakin meitä: olkaa siis täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen isänne on täydellinen. Ei enempää eikä vähempää.
Silloin, kun oikein jurppii, kysyn itseltäni: mitä Jeesus tekisi? Hän /ei ainakaan/ lähtisi koston tielle.

"Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on aina sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa. Ottaen huomioon viisauteni suuren varaston - on tietysti sääli olla kaikkea sitä käyttämättä, mutta tiedäthän Herra, että haluaisin silti säilyttää itselläni muutaman ystävän loppuun saakka."
(kirjoittaa hiukan hirtehisesti nunna "Keski-ikäisen rukouksessa")