"Maksettu on velkani mun, ylistys olkoon Ristiinnaulitun"

Kun sais ihminen joskus _nukkua_ tarpeeksi. Ihan vaikka kaheksan tuntia yössä. Mutta mitä sitä höpöjä. Joka aamu ylös kukonlaulun aikaan; jos on aamuvuoro niin neljältä, ja jos on vapaapäivä, niin viimestään kaheksalta - aina on jotain tekemistä, lopputyön parissa puurtamista vähintään tai vaikka tenttiinlukua. Koulutehtävät painaa päälle ja deadlinet paukkuu. Elän kahvilla ja energiajuomalla; syödä ei uskalla, kun heti alkaa tolkuttomasti väsyttää. Mikä ihmeen vinkaus se oli, joka sai minut ryhtymään aikuisopiskelijaksi???

Jos ois sitä rahaa, niin vois jäädä opintovapaalle. Ei ois enää pitkä aika, kun opintojen loppu häämöttää ja edessä on paluu normaaliin elämään. Vannon, että kun tämä koulunkäynti on ohi, en ikikuunapäivänä enää "tutki", "selvitä", "tarkastele" enkä "pohdi" yhtään mitään. En myöskään "peilaa valmiuksiani johonkin teoriaan" yhtään mistään kompetenssista lähtöisin. Ja sillä hyvä!

Nojoo, olen vähän käpynä, kun sain tehtyä tänään yhden tehtävän missä piti juuri noita moisia asioita tehdä, ja luin herrojen Latomaa, Allport ja Hofstedt teorioita ja johdantotekstejä (keitähän nekin mahtaa olla? En jaksanut edes googlettaa.)No, viisaita ajatuksia alkaen Hitlerin ja Stalinin hirmuteoista. Mietin kyllä pääni puhki, miten kummassa nämä yhtään millään lailla liittyvät alaan jota opiskelen. Eivät millään. Siksi jurbeltaa.

No, se siitä. Minulla oli illalla tosi hyvä keskustelu äidin kanssa. Samalla huolestuin syvästi. Äiti yskii. Mikäpä muu minulle tuli mieleen, kuin etäpesäke keuhkoissa. Sitä en tietenkään äidille sanonut, yritin vain kautta rantain kehottaa häntä itse huolestumaan omasta tilastaan ja kuvannollisesti "lyömään nyrkkiä pöytään" - kannattaako tästä huolestua? Mutta minun äitini ei ole sellainen. Hän elää jokaisen päivän kiittäen Herraa siitä, että kaikki on mennyt hyvin ja tällä hetkellä syöpää ei ole; hän kulkee päivisin tuntikausia metsissä, poimii marjoja, kahvittelee kannon nokassa ja on onnellisimmillaan syvällä metsässä, niinkuin on aina ollut.

Voi Jumala, miten tärkeä äiti on minulle. Minä olen jotenkin jo alkanut jättää hyvästejä. Vai olenko minä vain niin tolkuttoman väsynyt ja siksi allapäin? Hän on minun ainoa äitini ja minä olen hänen ainoa lapsensa. Jättääkö äiti itsekin jo hyvästejä elämälle, kun viipyy metsässä aina pitempään ja pitempään? Ja miksi minä mietin nyt näin? Tällä hetkellä syöpää ei ole. Valmistaako Jumala minua äidin lähtöön, hiljaa, vähitellen, koska tietää, että sen päivän tullessa romahdan täysin?

Vai olenko minä vain tolkuton pessimisti - vaikka olen aina pitänyt siinä mielessä optimistina, että kaikki järjestyy, kun jättää asiat Herran haltuun. Olen käynyt varsinaisen Jaakobin painin, mutta lopultakin pystyn tässäkin äidin asiassa rukoilemaan: paranna äiti - mutta ei minun tahtoni mukaan, vaan Sinun. Aina sen sanottuani alan itkeä lohduttomasti, mutta minun on vain luovutettava äitini Jumalan käsiin. Kaikki sairaat eivät parane, vaikka heidän puolestaan rukoilisi miljoona ihmistä. Jumala toimii tahtonsa mukaan.

Jos äidin syöpä uusiutuu, niinkuin tämän laatuinen helposti tekee, valjastan taas komppaniallisen ihmisiä rukoilemaan äidin puolesta. Jos on Jumalan tahto, että äiti ei parane, minun on hyväksyttävä se ja rukoiltava voimaa, että kestän.

Se on minulle pääsiäislauantain lohduttomuus - se päivä, jolloin Jeesus makasi kuolleena haudassaan, eivätkä opetuslapset tienneet, mitä tehdä, mihin uskoa. Päivä, jolloin Jeesuksen seuraajat olivat täynnä epätoivoa ja pelkoa.

Mutta sunnuntai saapui, ja Herra nousi ylös.
"Miksi te etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei Hän ole täällä, Hän on noussut ylös."

******

"Kuka muu mnun kahleeni murtanut ois?
Häkki on auki ja lintu on pois."