Kaikesta huolimatta tänäänkin on armon ja toivon päivä.

Aamulla kymmenen aikaan lähdin Petun kanssa lenkille, ja oli aika sateista. Petuahan semmoinen pikkujuttu ei häiritse, ja reippaasti se kolusi kaikki ojanpohjat ihanien hajujen perässä. Petua ei ole ole trimmattu pitkään aikaan, kun meistä pitkät karvat kaulassa, rinnassa, jaloissa ja mahassa on komeat, mutta kyllä ne sitten sitä kuraakin kerää. Kun tultiin kotiin, huutelin etteisestä, että "täältä tulee likainen koira." Petu säntäsi saman tien isiä tervehtimään, kun otin valjaat pois - minä jäin vielä lenkkivaatteita riisumaan.

Kuulin etteiseen, kun mieheni päivitteli Petun kuraista olemusta ja houkutteli sen kylpyhuoneeseen pesulle. Tässä asiassahan Petu on varsinainen juoni, koska se ei varsinaisesti _pidä_ suihkuttelusta. Vilkaisin suihkuhuoneen ovelta, kun Petu juuri parahiksi iski takamuksensa lattiaan, kun mieheni yritti suihkutella mahan alusia:) No, kyllähän siihenkin konstit löytyy. Hetken päästä kuulin, kun mieheni lauloi Petulle ihan omakeksimällään sävelellä: "ensimmäinen tassu ... toinen tassu ... sitten mahanalus suihkutellaan noin ... reipas poika ... kolmas tassu ..." Konsti oli tehokas ja sitä saa vapaasti lainata :)))

Lähdin sitten töihin klo 15:een - edelleen likaisella autollani. Tällä kertaa vahtasin moottoritiellä muitakin autoja, ja kyllä siellä nyt muitakin likaisia on liikenteessä:) Ykskin valkoinen taksi jonka ohi ajoin, oli ihan musta. Niin on kyllä minunkin hopeanharmaa autoni:)

Pistin kaulaani kashmirhuivin, jonka ostin Jerusalemista. Me hankittiin Jaanan kanssa molemmat huivit, koska kirkkoihin mennessä piti peittää pää. Näin olisi pitänyt tehdä myös Itkumuurille mennessä, mutta siinä vaiheessa meillä ei vielä ollut huiveja. Mikä moka. Oli siellä kyllä muitakin länsimaisia naisia (ei-juutalaisia ilmeisesti) jotka olivat avopäin. Ei siitä kukaan näyttänyt välittävän, mutta silti me oltais haluttu olla maassa maan tavalla.

Kun tulin töihin, niin kirjauduin nettiin ja kävin hiljaisena hetkenä läpi kaikki kiinnostavat sivut; koulun sähköpostin, Iltalehden ja seuraamani blogit. Ja tahtomattani tuli hiukan hittuuntunut olo. Velalliseni on näköjään hankkinut koiranpennun (yli 1000e?), uuden tietokoneen (yli 500e?) ja kertoilee ostelevansa pennulle kaikenlaisia mukavia tavaroita eläinkaupasta, mitkä eivät ole halpoja - sen tiedän koiranomistajana. Mutta minulle jäivät velat maksamatta - siitäkin huolimatta, että hän on "kunniallinen ihminen, joka _aina_ maksaa kaikki velkansa pennilleen."

Samantien ajattelin, että kaivan esiin sen velkakirjan ja painelen ulosottomiehen pakeille.
Mutta en tee sitä.
Sehän on vain rahaa.
Koitan sen sijaan olla iloinen Velalliseni puolesta, että hänellä nyt on rahaa, kun hän niin monta vuotta oli tosi tiukoilla. Silloin hän usein kääntyi minun puoleeni, ja minusta oli itsestäänselvyys että autan, kun kerran siihen pystyin.
Nyt minä olen tiukoilla, mutta voinko kääntyä hänen puoleensa?
En. Sehän olisi naurettavaa.
Enhän saanut saatavianikaan takaisin, niin mitäpä minä häneltä sitten saisin?

Herra on huolehtinut minusta tähänkin asti. Rikkaaksi en ole tullut, enkä pyydäkään tulevani. Kunhan tulen toimeen.
Kiitos Herralle!