Nostalgiaa ja kyyneleitä

Heräsin kolmannen eli toiseksi viimeisen yövuoron jälkeen jo yhdeltä, kun tytöt olivat käymässä ja innostuttiin katselemaan vanhoja kotivideoita.
Kuulostaa ehkä tylsältä (ja varma keino saada ei-toivotut vieraat lähtemään: aletaanks katteleen meidän lomavideoita toissajouluiselta Kanarian matkalta) mutta meillä oli hirmu hauskaa. Ja surullistakin.

Yksi video oli vuodelta 2002, oltiin Oulujärven rannalla viettämässä Juhannusta koko suvun voimin, ja siellä olivat kaikki rakkaat joita ei enää ole: Vaari, Seppo, Eila, ja tietysti Johnny-koira. Äiti oli siellä hyväkuntoisena ja tietysti kaikki komeat hiuksensa tallella - ne, jotka syöpähoidot ovat nyttemmin vieneet.

Kaikki me vaikenimme, ja minä itkin hiljaa, kun Vaari nosti lippua salkoon mieheni kanssa, Sepppo antoi ohjeita niinkuin hän aina teki, ja äiti rapsutteli Johnnya, joka kierteli jokaisen luona vuoronperään; valtavan kokoinen, lihaksikas musta saksanpaimenkoira, jonka elämäntehtävä oli pitää huolta omasta laumastaan, joka olimme me, hänen perheensä. Kukaan ei saanut joutua yli kymmenen metrin päähän Johnnyn näköpiiristä, ja erityisesti se vahti minua. Missä minä olin, siellä oli Johnnykin, vähintään seitsemän metrin säteellä. Se ei päästänyt minua silmistään, ei koskaan. Ja sitä tehtävää se noudatti kuolemaansa saakka.

Kaipaan Johnnya hirveästi. Kaipaan tietenkin myös muita poismenneitä rakkaita. Ja se kaipuu ei koskaan mene pois. Ei, ennen kuin tapaamme jälleen.

Mutta kaikki ei ollut suinkaan surullista, mitä noilta kotivideoilta katsottiin. Mökillä 2000-luvun alussa tytöt oli pieniä ja tosi söpöjä (jota tietysti ovat vieläkin :) ja heidän kommelluksensa irrottivat paljon hörönaurua. Vuonna 2006 kuvatuissa videoissa Johnny oli jo edesmennyt, mutta Petu oli olemassa ja vajaan vuoden ikäinen, ja hän viipotti vapaana kesäpaikkamme niityillä ja oli tosi onskuna, ja ihan jo "Petumainen."

2006 kuoli täysin yllättäen rakas anoppini, ja aikaisemmin samana vuonna hän esiintyi videolla, kun olivat appiukon kanssa lähdössä Pärnuun laivalla. Anoppi oli ihana, hyväsydäminen ja lämmin persoona, joka ei koskaan sanonut kellekään pahaa sanaa. Erityisen raskas hänen kuolemansa oli hänen tyttärelleen, mieheni siskolle, ja ymmärrän sen hyvin. Heidän suhteensa oli läheinen, kuten minun ja oman äitini.

2005 oltiin mieheni kanssa asuntoautolla kiertämässä Lappia, ja oltiin aika pulleita siihen aikaan:) Kummaltakin on pudonnut toistakymmentä kiloa sen jälkeen. Naurettiin tyttöjen kanssa niitä meidän mahoja ihan litkana.

Oli loppujen lopuksi ihan kiva tulla töihin viimeiseen yövuoroon tämän videosession jälkeen. Olin hyvällä tuulella, ja yön työkaverit (Pasi, Upi ja Timppa) ovat nastoja ja huumori kukkii. Kaikki ovat päteviä ja koulutettuja joten hommat sujuu kuin vettä vaan. Viime aikoina meillä on ollut niin paljon sijaisina ihmisiä, jotka ovat ensimmäisen lukukauden lähi- tai sairaanhoitajaopiskelijoita, että joskus niihin vähän tuskastuu. Osa ihan hyviä tyyppejä, mutta osa on kuin ajokoiran pentuja: enemmän intoa kuin järkeä:)

Tokihan lehmän täytyy muistaa, että se on joskus ollut vasikka. Ylimielinen ei saa olla! Kaikki me lähdetään samalta viivalta.

Näihin kuviin ja tunnelmiin tällä kertaa päätämme Helsingistä:))) Neljäs ja viimeinen yö menossa ja ai että sen jaksaa vaikka päällään seisten. Muutama vapaa, ja yöputki alkaa jälleen. Olen siis yötyöläinen joka syö yömyöhään ...

Heveinu Shalom Aleichem!