Puhuin juuri ihanan pomoni kanssa puhelimessa, ja se kummasti piristi, vaikka muuten olenkin jotakuinkin ... noo, nyt ei löydy sopivaa sanaa. Mutta sanotaan näin, että vapaapäivänkin vois joskus pitää. Ihan kokonaisen, ja olla kotona ihan koko päivän, niin, ettei tarvis tehdä yhtään mitään eikä takaraivossa olisi koko ajan kiusana jokin homma, mikä pitäisi tehdä tai tentti, mihin pitäisi lukea.
Ihan kuin minä olisin stressaantunut:) Ei minua se häiritse, että on paljon hommia, vaan se, että ne jää tekemättä kun ei ole aikaa.
Pomon kans just tuossa juteltiin, että miten se ylipäätään voi olla mahdollista, että tekee yhdessä työpaikassa 100% listaa ja toisessa 75%. Ja että jossain välissä ehtii käydä nukkumassa, syömässä ja koulussa. Pomokin oli ollut taas aamusta asti töissä ja nyt vasta teki lähtöä kotiin - ja viikonloppu oli mennyt tietysti myös töiden merkeissä. Perheellinen mies ja pienet lapset.
Todettiin sitten, että nämä viimeiset kymmenen vuotta on aika lailla ruvenneet painamaan harteilla. Kun muistelee itseään vuosikymmen sitten, niin aika lailla sitä jaksoi painaa, vai kultaako se aika vain muistot? Ollaan me aikamoisia sisupusseja ja ihmeidentekijöitä kun aikaakin venytetään, me keski-ikäiset kantturat:)
****
Kävin tänä aamuna työterveyslekurilla ja sain kauhean kasan reseptejä; uusittiin lääkkeet minun perussairauteen ja samalla sain vuoden annokset Somaccia, Litalginia, Lyricaa ja mitä sitä nyt tarvii ettei pääse vain kivistämään mahaa, selkää eikä päätä tässä kauheassa koohotuksessa. Niin, ja Champixia ja Symbicortia. Muutoksia, muutoksia.
Kun luin sen kirjan, Anna-Liisa Valtavaaran "Kiltteydestä kipeät", suorastaan järkytyin. Ja nyt selailen iltalukemiseksi hollantilaisten, alan gurujen kirjoittamaa "Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen." Minulla on hirveän pitkä matka, ja edessä on sekin, että oivallusten myötä vaivun lohduttomuuteen kun huomaan, miten monet vuodet elämästä olen hukannut.
Nyt joku sanoo, tai ainakin ajattelee, että älä sinä tee itsestäsi diagnooseja tai lue mitään elämätapaoppaita, siitä ei hyvää seuraa. Ne ovat niitä rajoja, joita ympäristö minulle asettaa. Mitä minä en saa tehdä. Mutta minäpä teen, mikä on minulle hyväksi. Ja onhan minulla kokenut traumaterapeutti ja sielunhoitaja, joita tapaan säännöllisesti. Olen tullut tietoisemmaksi ja alkanut ymmärtää. En pyytele anteeksi ympäristön vääriä tulkintoja, ja yritän olla pelkäämättä koko ajan. Minä olen pelännyt ihan kaikkea, alkaen siitä, että rukoukseni ovat vääränlaisia ja Jumala loukkaantuu kun en osaa.
Olen elänyt elämää, joka on kuluttanut hirveästi minun energiaani ja elinvoimaani, kun aina pitää tilanteen mukaan muuttua toisenlaiseksi; tulkita ihmisiä, haistella heitä; minkälainen he haluaisivat minun olevan? Mitenkähän käynee, kun minä alan vähitellen oppia olemaan sellainen, kuin itsestä tuntuu mukavalta? Mitä ympäristö sanoo? Tykkääkö ne minusta enää? Senhän pitäisi olla samantekevää.
Pelkään yhä. Pelkään ilmeitä ihmisten kasvoilla, kun ensimmäisen kerran sanon EI. Ei, en tule ylitöihin. Ei, en halua. Ei, en jaksa. Ei, en viitsi. Ei käy. Ei tänään. Ei onnistu. Ei minulle. En tiedä. En osaa.
Yhtä asiaa olen kuitenkin toteuttanut elämässäni paljon, ja siihen kuuluu kieltosana olennaisena. En minä voi. Minun täytyy. Kuka on rakentanut nuo rajat? Minäkö?
Ihan kuin minä olisin stressaantunut:) Ei minua se häiritse, että on paljon hommia, vaan se, että ne jää tekemättä kun ei ole aikaa.
Pomon kans just tuossa juteltiin, että miten se ylipäätään voi olla mahdollista, että tekee yhdessä työpaikassa 100% listaa ja toisessa 75%. Ja että jossain välissä ehtii käydä nukkumassa, syömässä ja koulussa. Pomokin oli ollut taas aamusta asti töissä ja nyt vasta teki lähtöä kotiin - ja viikonloppu oli mennyt tietysti myös töiden merkeissä. Perheellinen mies ja pienet lapset.
Todettiin sitten, että nämä viimeiset kymmenen vuotta on aika lailla ruvenneet painamaan harteilla. Kun muistelee itseään vuosikymmen sitten, niin aika lailla sitä jaksoi painaa, vai kultaako se aika vain muistot? Ollaan me aikamoisia sisupusseja ja ihmeidentekijöitä kun aikaakin venytetään, me keski-ikäiset kantturat:)
****
Kävin tänä aamuna työterveyslekurilla ja sain kauhean kasan reseptejä; uusittiin lääkkeet minun perussairauteen ja samalla sain vuoden annokset Somaccia, Litalginia, Lyricaa ja mitä sitä nyt tarvii ettei pääse vain kivistämään mahaa, selkää eikä päätä tässä kauheassa koohotuksessa. Niin, ja Champixia ja Symbicortia. Muutoksia, muutoksia.
Kun luin sen kirjan, Anna-Liisa Valtavaaran "Kiltteydestä kipeät", suorastaan järkytyin. Ja nyt selailen iltalukemiseksi hollantilaisten, alan gurujen kirjoittamaa "Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen." Minulla on hirveän pitkä matka, ja edessä on sekin, että oivallusten myötä vaivun lohduttomuuteen kun huomaan, miten monet vuodet elämästä olen hukannut.
Nyt joku sanoo, tai ainakin ajattelee, että älä sinä tee itsestäsi diagnooseja tai lue mitään elämätapaoppaita, siitä ei hyvää seuraa. Ne ovat niitä rajoja, joita ympäristö minulle asettaa. Mitä minä en saa tehdä. Mutta minäpä teen, mikä on minulle hyväksi. Ja onhan minulla kokenut traumaterapeutti ja sielunhoitaja, joita tapaan säännöllisesti. Olen tullut tietoisemmaksi ja alkanut ymmärtää. En pyytele anteeksi ympäristön vääriä tulkintoja, ja yritän olla pelkäämättä koko ajan. Minä olen pelännyt ihan kaikkea, alkaen siitä, että rukoukseni ovat vääränlaisia ja Jumala loukkaantuu kun en osaa.
Olen elänyt elämää, joka on kuluttanut hirveästi minun energiaani ja elinvoimaani, kun aina pitää tilanteen mukaan muuttua toisenlaiseksi; tulkita ihmisiä, haistella heitä; minkälainen he haluaisivat minun olevan? Mitenkähän käynee, kun minä alan vähitellen oppia olemaan sellainen, kuin itsestä tuntuu mukavalta? Mitä ympäristö sanoo? Tykkääkö ne minusta enää? Senhän pitäisi olla samantekevää.
Pelkään yhä. Pelkään ilmeitä ihmisten kasvoilla, kun ensimmäisen kerran sanon EI. Ei, en tule ylitöihin. Ei, en halua. Ei, en jaksa. Ei, en viitsi. Ei käy. Ei tänään. Ei onnistu. Ei minulle. En tiedä. En osaa.
Yhtä asiaa olen kuitenkin toteuttanut elämässäni paljon, ja siihen kuuluu kieltosana olennaisena. En minä voi. Minun täytyy. Kuka on rakentanut nuo rajat? Minäkö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti