Eilen kohtasin kauniin, rauhallisen kuoleman, ja olin potilaan vierellä loppuun asti.
Meillä jo joitakin viikkoja saattohoidossa ollut potilas, joka oli kuitenkin vielä virkeä ja liikkui omatoimisesti, kuoli eilen - ei yllättäen, mutta äkillisesti kuitenkin.
Aivan reippaana hän söi aamiaisen, katseli uutisia ja pyysi toisen kupillisen kahvia. Koska hän näki aika huonosti, lähdimme hoitajakollegani kanssa auttelemaan häntä aamupesulle kylpyhuoneeseen, kun hän muutaman askeleen otettuaan lyyhistyi ja meni tajuttomaksi.
Nostimme hänet takaisin omaan sänkyynsä ja pitelimme häntä kädestä loppuun asti. Hengitys harveni, pysähtyi lopulta kokonaan, ja kuolema oli saapunut - noin kymmenessä minuutissa.
Hän ei kärsinyt eikä ollut kivulias. Myös tällainen voi syöpäkuolema olla.
Sen ajan, jonka tunsin hänet, hän ei juurikaan valitellut - kipupumppu piti hänet kivuttomana ja jos joskus vaikka omaisten kanssa oli tullut oltua liikenteessä ja johonkin koski, hän sai ylimääräistä lääkettä heti halutessaan.
Todellakin ihailen tuota paikkaa, jossa nyt työskentelen - tai itseasiassa ihailen niitä kivunhoidon ja kärsimyksen lievittämisen ammattilaisia joita siellä työskentelee.
Saattohoito ei ole mikään lääkäreiden tai hoitajien erikoistumisala, vaan se on hoitoideologia, suuntaus, kokonaan oma maailmansa ja kokonaisuutensa jota ei voi verrata mihinkään.
Kuolemasta voidaan puhua hoitajien, potilaiden ja omaisten kesken luontevasti kuin hampaiden pesusta, ja kuitenkin kunnioittavasti. Hoitajat eivät ohjaa vaikeiden tai epämukavien kysymysten esittäjää lääkärin pakeille, vaan vastaavat itse. Eikä mitään kiertoilmaisuja käytetä. Kuollut on kuollut eikä taivaan kotiin muuttanut tai pois päässyt.
Potilaita ja omaisia halataan - niin ilon kuin surunkin hetkenä. Luontevasti.
Tänä aamuna olin auttelemassa suihkussa naista, joka on nyt jo aika loppuvaiheessa. Hän pyysi ylimääräistä lääkettä, ja kun lähdin sitä hakemaan, tapasin kansliassa lääkärimme, ja sanoin hänelle, että potilas palaisi
halusta tietää, kuinka paljon sitä aikaa mahtaakaan nyt olla jäljellä. Lääkärimme sanoi, että ennustaminen on mahdotonta, mutta aika pian loppu tulee - ehkä kaksi päivää, ehkä kolme.
Jäi sitten minun tehtäväkseni kertoa se potilaalle. Minä kun en missään nimessä voi mennä sanoa paukasemaan kellekkään, että kuolet kahden, kolmen päivän päästä, niin minun piti vähän harjoitella, mutta kyllä se sitten ihan hyvin meni. Potilas itki hiukan, ja minä itkin hänen kanssaan.
Olen kyllä oppinut elämästä näiden kolmen viikon aikana ihan hirmu paljon. Elämästä - ja sen loppumisesta.
Meillä jo joitakin viikkoja saattohoidossa ollut potilas, joka oli kuitenkin vielä virkeä ja liikkui omatoimisesti, kuoli eilen - ei yllättäen, mutta äkillisesti kuitenkin.
Aivan reippaana hän söi aamiaisen, katseli uutisia ja pyysi toisen kupillisen kahvia. Koska hän näki aika huonosti, lähdimme hoitajakollegani kanssa auttelemaan häntä aamupesulle kylpyhuoneeseen, kun hän muutaman askeleen otettuaan lyyhistyi ja meni tajuttomaksi.
Nostimme hänet takaisin omaan sänkyynsä ja pitelimme häntä kädestä loppuun asti. Hengitys harveni, pysähtyi lopulta kokonaan, ja kuolema oli saapunut - noin kymmenessä minuutissa.
Hän ei kärsinyt eikä ollut kivulias. Myös tällainen voi syöpäkuolema olla.
Sen ajan, jonka tunsin hänet, hän ei juurikaan valitellut - kipupumppu piti hänet kivuttomana ja jos joskus vaikka omaisten kanssa oli tullut oltua liikenteessä ja johonkin koski, hän sai ylimääräistä lääkettä heti halutessaan.
Todellakin ihailen tuota paikkaa, jossa nyt työskentelen - tai itseasiassa ihailen niitä kivunhoidon ja kärsimyksen lievittämisen ammattilaisia joita siellä työskentelee.
Saattohoito ei ole mikään lääkäreiden tai hoitajien erikoistumisala, vaan se on hoitoideologia, suuntaus, kokonaan oma maailmansa ja kokonaisuutensa jota ei voi verrata mihinkään.
Kuolemasta voidaan puhua hoitajien, potilaiden ja omaisten kesken luontevasti kuin hampaiden pesusta, ja kuitenkin kunnioittavasti. Hoitajat eivät ohjaa vaikeiden tai epämukavien kysymysten esittäjää lääkärin pakeille, vaan vastaavat itse. Eikä mitään kiertoilmaisuja käytetä. Kuollut on kuollut eikä taivaan kotiin muuttanut tai pois päässyt.
Potilaita ja omaisia halataan - niin ilon kuin surunkin hetkenä. Luontevasti.
Tänä aamuna olin auttelemassa suihkussa naista, joka on nyt jo aika loppuvaiheessa. Hän pyysi ylimääräistä lääkettä, ja kun lähdin sitä hakemaan, tapasin kansliassa lääkärimme, ja sanoin hänelle, että potilas palaisi
halusta tietää, kuinka paljon sitä aikaa mahtaakaan nyt olla jäljellä. Lääkärimme sanoi, että ennustaminen on mahdotonta, mutta aika pian loppu tulee - ehkä kaksi päivää, ehkä kolme.
Jäi sitten minun tehtäväkseni kertoa se potilaalle. Minä kun en missään nimessä voi mennä sanoa paukasemaan kellekkään, että kuolet kahden, kolmen päivän päästä, niin minun piti vähän harjoitella, mutta kyllä se sitten ihan hyvin meni. Potilas itki hiukan, ja minä itkin hänen kanssaan.
Olen kyllä oppinut elämästä näiden kolmen viikon aikana ihan hirmu paljon. Elämästä - ja sen loppumisesta.
2 kommenttia:
Hyvää Naistenpäivää siskolle!
Hyvä kirjoitus,mutta rikkoo kyllä pahasti salassapitovelvollisuutta.Mie sinuna poistaisin!Tiedän,että et ole tarkoituksellisesti tehnyt niin!
Hyvää eilistä naistenpäivää myös sinnepäin!
Kiitos huolenpidosta - moinen asiahan ei tietenkään mitenkään juolahtanut omaan mieleeni :))
Ajatella, että kuitenkin pyysin kollegoitteni mielipiteen, ja sain hyväksynnän. Kun tässähän ei tiedetä missäpäin Suomea ollaan, millä paikkakunnalla, missä sairaalassa, millä osastolla?
Saattaa tietenkin olla, että joudun kirjoituksen poistamaan, koska tiedän, että sinä et anna periksi :))
Lähetä kommentti