Tasan yksi päivä aikaa korjailla ja muokata lopputyötä ennen kuin se menee esitarkastukseen - ja se päivä on huomenna. Esitarkastus on tosin vasta huhtikuun toinen, mutta eihän minulla poloisella ole yhtään ainoata vapaapäivää ennen sitä. Paitsi huominen.
Lopputyön esitys on sitten huhtikuun yhdestoista. Sen jälkeen minä tottatotisesti huokasen vähän aikaa. Kunnes kypsyysnäyte täytyy kirjoittaa sitten vielä toukokuun toinen päivä. Sitten vasta saan lopullisen arvioinnin ja arvosanan työstäni. On sitä väkerrettykin! Onneksi aihe oli mielenkiintoinen ja sydäntäni lähellä, joten koskaan sen tekemiseen tarttuminen ei ollut vastenmielistä eikä tylsää.
Tänään minä sanoin ensimmäisen kerran EI pomolleni - en sille ihanalle, vaan yhdelle toiselle. Viimeksi kun olin täällä omalla työpaikalla, otettiin vähän yhteen puhelimessa, ja nyt se pyysi minut sivuun ja kysyi mikä sua oikein pännii? Minä sanoin iloisesti, että minuahan pännii vaikka kuinka moni asia, mutta niistä yhdessäkään sinä et voi millään lailla auttaa. Se vähän hämmästyi mutta jatkoi urheasti onko kotona kaikki hyvin?? Siihen minä, että kaikki on hyvin ja jos ei olisikaan, niin en missään nimessä sinun kanssasi sitä asiaa jakaisi vaan hakisin apua ihan ammattilaisilta.
Pomon silmät levisivät, se nikotteli, sai sanotuksi hyvä sitten ja kääntyi kannoillaan ja häipyi. Ja minun sydämeni lauloi. Kuulostaa varmasti täysin järjettömältä sellaisesta ihmisestä, joka vaikeuksitta kykenee pitämään puoliaan eikä ala kertomaan kellekään omista asioistaan jos ei halua.
Mutta minäpä olen aina kertonut jos minulta on kysytty, koska olen pelännyt, että muuten kysyjä loukkaantuu. Ja sitten olen ahdistunut, kun en olisi halunnut kuitenkaan kertoa, ja pelkään että asia leviää muiden korviin. Järjetöntä, kun sen näin itse lukee edessään, mutta näin minä olen elänyt.
Eihän tämä muutos nyt kädenkäänteessä tapahdu. Tunsin tietysti hetken hirveetä syyllisyyttä, kun sanoin EI. Enhän minä voi niin tehdä. Eihän niin saa tehdä. Enhän minä voi.
Story of my life:)
Jumalankin olen tuntenut niin kovin lähellä viime aikoina. Jotenkin tuntuu, että olen lakannut katsomasta itseeni ja kohottanut katseeni Taivaaseen. Olen oivaltanut - ainakin omalla kohdallani - että usko ei ole synkistelyä ja helvetin tulta, vaan iloa, loputonta iloa siitä, että Herra Jeesus on meidät pelastanut. Sanoohan Raamattukin: iloitkaa Herrassa!
Lopputyön esitys on sitten huhtikuun yhdestoista. Sen jälkeen minä tottatotisesti huokasen vähän aikaa. Kunnes kypsyysnäyte täytyy kirjoittaa sitten vielä toukokuun toinen päivä. Sitten vasta saan lopullisen arvioinnin ja arvosanan työstäni. On sitä väkerrettykin! Onneksi aihe oli mielenkiintoinen ja sydäntäni lähellä, joten koskaan sen tekemiseen tarttuminen ei ollut vastenmielistä eikä tylsää.
Tänään minä sanoin ensimmäisen kerran EI pomolleni - en sille ihanalle, vaan yhdelle toiselle. Viimeksi kun olin täällä omalla työpaikalla, otettiin vähän yhteen puhelimessa, ja nyt se pyysi minut sivuun ja kysyi mikä sua oikein pännii? Minä sanoin iloisesti, että minuahan pännii vaikka kuinka moni asia, mutta niistä yhdessäkään sinä et voi millään lailla auttaa. Se vähän hämmästyi mutta jatkoi urheasti onko kotona kaikki hyvin?? Siihen minä, että kaikki on hyvin ja jos ei olisikaan, niin en missään nimessä sinun kanssasi sitä asiaa jakaisi vaan hakisin apua ihan ammattilaisilta.
Pomon silmät levisivät, se nikotteli, sai sanotuksi hyvä sitten ja kääntyi kannoillaan ja häipyi. Ja minun sydämeni lauloi. Kuulostaa varmasti täysin järjettömältä sellaisesta ihmisestä, joka vaikeuksitta kykenee pitämään puoliaan eikä ala kertomaan kellekään omista asioistaan jos ei halua.
Mutta minäpä olen aina kertonut jos minulta on kysytty, koska olen pelännyt, että muuten kysyjä loukkaantuu. Ja sitten olen ahdistunut, kun en olisi halunnut kuitenkaan kertoa, ja pelkään että asia leviää muiden korviin. Järjetöntä, kun sen näin itse lukee edessään, mutta näin minä olen elänyt.
Eihän tämä muutos nyt kädenkäänteessä tapahdu. Tunsin tietysti hetken hirveetä syyllisyyttä, kun sanoin EI. Enhän minä voi niin tehdä. Eihän niin saa tehdä. Enhän minä voi.
Story of my life:)
Jumalankin olen tuntenut niin kovin lähellä viime aikoina. Jotenkin tuntuu, että olen lakannut katsomasta itseeni ja kohottanut katseeni Taivaaseen. Olen oivaltanut - ainakin omalla kohdallani - että usko ei ole synkistelyä ja helvetin tulta, vaan iloa, loputonta iloa siitä, että Herra Jeesus on meidät pelastanut. Sanoohan Raamattukin: iloitkaa Herrassa!
1 kommentti:
Olipa ihanaa tekstiä. Siunausta,siskolle:)
Lähetä kommentti