Eilen lopputyöni lähti painettavaksi Yliopistopainoon. Mikä ihana vapaus!
Nyt se on lopullisesti siinä.
Eiliseen päivään asti pystyi tekemään vielä pieniä muutoksia ja hiomisia, mutta kun painoin "lähetä" -nappia, niin sinne sujahti sähköpostin liitetiedostona.
Toukokuun 11. päivään mennessä on työn ohjaajat luvanneet siitä kirjallisen loppuarvioinnin, ja jos olen ihan rehellinen, niin en kyllä kauheasti siitä enää stressaa. Työ on hyväksytty ja sillä hyvä. Kulutin siihen vuoden elämästäni ja verenpainekin oli varmaan välillä melko korkealla:) Riittää mulle!
Eilen palasin töihin tuon kahden viikon "motivaatiosairaslomani" jälkeen. Työkaverit oli hirveän stressaantuneita ja kellään ei ollut aikaa enää jutella keskenään; työnantaja oli haalinut meidän yksikköön taas lisää ja lisää hommia ja kaikki yritti parhaansa saada ne tehtyä sillä samalla henkilökuntamäärällä.
Eilen aamulla ennen kun lähdin töihin tuli joukkotekstiviesti jossa viidestä yövuorolaisesta puuttui kolme
( !!!!! ) ja niitä etsittiin, aika epätoivosta hommaa. Jos minä olisin ollut niiden kahden jäljelläolevan joukossa, olisin sairastunut justiin vaikka akuuttiin suolisolmuun.
Että semmoseksi on mennyt meininki meidän duunissa. Ja jotkut ne vaan jaksaa.
Minulle vain on käynyt vähän niinkuin Paavalille.
Minä olin sokea ja toiset taluttivat minua, kunnes suomukset putosivat silmiltäni ja nyt minä näen.
Ja minä näen kaiken eri tavalla; ennen minä luulin näkeväni ja uskoin tekeväni oikein, mutta sokea minä olin.
Ja nyt kun minä katson sitä aikaa, se näyttäytyy minulle aivan eri värisenäkin; sananmukaisesti minä olen siirtynyt pimeydestä valoon.
Eikä se ollut vain pimeyttä - se oli mustaa, synnin sotkemaa synkkyyttä.
Eikä se ole vain valoa - se on kirkkautta!
Sinne synkkyyteen Kristus ojensi kätensä kun huusin Hänen nimeään, ja nosti minut kirkkauteen.
Jumala on suuri!
Nyt se on lopullisesti siinä.
Eiliseen päivään asti pystyi tekemään vielä pieniä muutoksia ja hiomisia, mutta kun painoin "lähetä" -nappia, niin sinne sujahti sähköpostin liitetiedostona.
Toukokuun 11. päivään mennessä on työn ohjaajat luvanneet siitä kirjallisen loppuarvioinnin, ja jos olen ihan rehellinen, niin en kyllä kauheasti siitä enää stressaa. Työ on hyväksytty ja sillä hyvä. Kulutin siihen vuoden elämästäni ja verenpainekin oli varmaan välillä melko korkealla:) Riittää mulle!
Eilen palasin töihin tuon kahden viikon "motivaatiosairaslomani" jälkeen. Työkaverit oli hirveän stressaantuneita ja kellään ei ollut aikaa enää jutella keskenään; työnantaja oli haalinut meidän yksikköön taas lisää ja lisää hommia ja kaikki yritti parhaansa saada ne tehtyä sillä samalla henkilökuntamäärällä.
Eilen aamulla ennen kun lähdin töihin tuli joukkotekstiviesti jossa viidestä yövuorolaisesta puuttui kolme
( !!!!! ) ja niitä etsittiin, aika epätoivosta hommaa. Jos minä olisin ollut niiden kahden jäljelläolevan joukossa, olisin sairastunut justiin vaikka akuuttiin suolisolmuun.
Että semmoseksi on mennyt meininki meidän duunissa. Ja jotkut ne vaan jaksaa.
Minulle vain on käynyt vähän niinkuin Paavalille.
Minä olin sokea ja toiset taluttivat minua, kunnes suomukset putosivat silmiltäni ja nyt minä näen.
Ja minä näen kaiken eri tavalla; ennen minä luulin näkeväni ja uskoin tekeväni oikein, mutta sokea minä olin.
Ja nyt kun minä katson sitä aikaa, se näyttäytyy minulle aivan eri värisenäkin; sananmukaisesti minä olen siirtynyt pimeydestä valoon.
Eikä se ollut vain pimeyttä - se oli mustaa, synnin sotkemaa synkkyyttä.
Eikä se ole vain valoa - se on kirkkautta!
Sinne synkkyyteen Kristus ojensi kätensä kun huusin Hänen nimeään, ja nosti minut kirkkauteen.
Jumala on suuri!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti